Ketogeenisen loppu ja muita ajatuksia

Ei siis ollut ketogeeninen ruokavalio meikäläisen juttu alkuunkaan! Kirjaimellisesti 'alkuunkaan', sillä myönnän auliisti, etten kovin kauaa pystynyt ao. kokeiluani edes jatkamaan. Mainitsinkin tuossa aiemmassa postauksessani, että minulla oli ollut hiukan huono olo yhtenä päivänä; kuvotus ja veltto olo ei oikein missään vaiheessa hävinnyt eli ei puhettakaan, että olisin pystynyt urheilemaan normaalisti. Oma mokani oli se, etten lukenut ao. ruokavaliosta tarpeeksi ennen kuin suinpäin syöksyin sitä kokeilemaan; itselleni tuli huonon olon lisäksi järkyttävää tinnitusta. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin sisäkorva voi reagoida sokeritasapainon heitellessä, ja löysin netistä muidenkin ketogeenisellä olleiden kokemuksia tinnituksesta sivuoireena.

Toinen itselleni ratkaiseva sivuoire oli se, että ketogeeninen ruokavalio saattaa alussa vaikuttaa hormonitasapainoon niinkin voimakkaasti, että kuukautiskierto häiriintyy. Minullahan on ollut koko ikäni hyvin säännöllinen kierto, mutta rankat oireet (sekä fyysiset, että PMDD josta olen kirjoitellut), ja ainoa hyvä asia viime vuosien aikana on ollut se, että vuoto on alkanut niuketa ja joskus jopa lyhentyä iän karttuessa. Mutta mitä tapahtui ketogeenisen aikana? Aloitin ketogeenisen (sattumalta) siinä vaiheessa, kun menkat olivat loppumassa. Parin päivän kuluttua aloin ihmettelemään, mitä on tekeillä kun ne eivät loppuneetkaan! Muutama päivä lisää, ja kuukautiset vain jatkuivat ja tulivat runsaammiksi. WTF? Jälleen netissä surffatessani törmäsin sitten tähänkin sivuoireeseen; joillain naisilla kierto oli heittänyt täysin häränpyllyä ketogeenisen ruokavalion alkuvaiheessa - kuukautiset saattoivat loppua kokonaan, mutta toisilla menkat jatkuivat tauotta 3-6 kuukautta! Kun luin näistä kokemuksista, päätin lopettaa ketoilun ja palata normaaliin ruokavaliooni....en yksinkertaisesti kestä enää mitään ongelmia hormonipuolella, varsinkin kun nämä asiat ovat niin henkilökohtaisia, eikä voi tietää kuinka monta kuukautta kestäisi ennen kuin kroppa tottuisi muutokseen ja (mahdollisesti) alkaisi toimia taas ns. normaalisti. Lopetettuani ketogeenisen ruokavalion kuukautiseni loppuivat kahdessa päivässä. Energiatasot palasivat ja mieliala kohosi, ja pääsin taas juoksemaan ja salille :) Positiivista tässä koko hommassa on tietysti se, että tämä oli hyvä muistutus siitä, että tähän ikään mennessä pitäisi jo tajuta mitä tekee itselleen, haha! Oma ruokavalioni on suhteellisen terveellinen, täytyy vain tsempata ettei tule liikaa ylilyöntejä herkkuhetkien kanssa. Se kai se on meillä useimmilla haasteena, vai mitä?

Sanottakoon tässä vielä se, että uskon täysin ketogeenisen ruokavalion sopivan joillekin - ja onhan tuo rasvapolttoiseen energiankulutukseen siirtyminen niin isoa asia kropalle, että on ihan odotettavissakin, että alussa tulee sivuoireita. En siis mitenkään halua morkata ketoilua, tulipahan vain todettua ettei se ole minun juttuni. Kaikki ei sovi kaikille, näinhän se menee.

aug4collage.jpg

Muuten olenkin sitten nauttinut täysin rinnoin tästä ihanasta kesästä! Olen sataprosenttisesti kesäihminen, ja vaikka ilman ilmastointia sisätiloissa oleminen onkin ajoittain ollut rasittavaa, en suostu valittamaan näistä helteistä! Ehdottomasti parempi kuin viileä ja sateinen kesä! Tämä kesä on myös ensimmäinen kesä neljään vuoteen, kun olen ollut "lomalla" näinkin pitkään; viime vuodet on tullut oltua määräaikaisissa työpaikoissa, ja loma-ajat ovat rajoittuneet viikkoon tai pariin. Nyt olen ollut vapaalla kohta kahdeksan viikkoa, ja vaikka takaraivossa tietysti on koko ajan huoli tulevasta, olen kuitenkin pystynyt nauttimaan tästä ajasta olemalla ulkona ja liikkumalla päivittäin. Huikeaa onkin ollut huomata, että tässä kuussa minulla ei ollut melkein lainkaan PMDD-oireita! Olen itse sitä mieltä, että päivittäinen liikunta ja aurinkoinen sää ovat vaikuttaneet tähän, ja nyt täytyykin syksyn lähestyessä panostaa siihen, että liikuntaputki ei katkea!

Alkavalla viikolla on tiedossa työhaastattelu - aktiivinen työnhaku on siis päällä ja nyt elokuun puolelle siirryttäessä olenkin bongannut enemmän avoimia paikkoja. Peukut pystyyn siis ja toivotaan, että syksy tuo jotain hyvää tullessaan!

 

 

Kalifornian mies - osa 2

Kuten osassa 1 jo kerroinkin, tapasimme siis kirjeystävinä miehen ollessa vankilassa. Vaikka olinkin päättänyt, että tämä ihminen tulisi olemaan vain platoninen ystävä....noh, vannomatta paras, näköjään. Olimme kirjoitelleet noin yhdeksän kuukautta, kun vihdoin ja viimein otin sen askeleen, että hankin paikallisen puhelinnumeron Kaliforniaan Skypen kautta. Tuossa vaiheessa kirjoittelimme normaalin postin kautta, ja toisinaan saattoi kestää parikin viikkoa että kirje saavutti vastaanottajansa...meillä oli (ja on edelleen) mielestäni todella rento ja hauska tapa kommunikoida; vaikka pientä flirttiä olikin mukana, tämä mies ei suurin surminkaan ole mikään hempeilevä sanaseppo, eli mitään ällöromanttisia kirjeitä tai lauseita ei ole koskaan kuulunut kuvioihin.  Kirjoittelimme non-stop, eli monesti postia tuli 2-4 kertaa viikossakin puoli ja toisin, keskustelu ikäänkuin eli koko ajan useammalla kuin yhdellä tasolla. Kaikki tämäkään ei tuntunut olevan tarpeeksi; oli sellainen kutina, että 'täytyi' päästä tutustumaan vielä paremmin.

Puhuimme puhelimessa ensimmäisen kerran syyskuussa 2015. En varmaan ikinä unohda tuota puhelua, ja siitä fiilistä mikä sen jälkeen jäi - olin aivan hämmennyksissäni siitä, miten luontevaa ja helppoa hänen kanssaan oli puhua. Minä en koskaan ole ollut varsinaisesti niitä ihmisiä, jotka viettävät paljon aikaa puhelimessa, ja olin etukäteen miettinyt että saa nähdä miten vaivaantunut olo mahdollisesti tulee, kun ns. tuntemattoman ihmisen kanssa ensimmäistä kertaa puhuu puhelimessa. Mitään ongelmaa ei kuitenkaan ollut; muistan meidän nauraneen paljon tuon puhelun aikana, ja aika meni todella nopeasti. Näiden kohta kolmen vuoden jälkeen tämä ei ole muuttunut; nykyään puhumme puhelimessa 1-3 kertaa päivässä sen 15 minuutin ajan, jonka vankila sallii yhden puhelun kestävän. Yhä edelleen on päiviä, jolloin nauramme itsemme kipeäksi ja vartin puhelu on ohi ajassa, joka tuntuu yhdeltä minuutilta. Kolme vuotta sitten, kun olimme vain ystäviä ja vasta tutustumisvaiheessa, miehellä oli vastoin sääntöjä kännykkä käytössään kerran viikossa - tuolloin saatoimme puhua parikin tuntia yhteen menoon (nyttemmin olemme sopineet, että ei kännyköitä eikä muutenkaan sääntöjen rikkomista, ellei sitten ole ns. pakkotilanne, jossa hän joutuu puolustamaan itseään;  prison politics...se on aivan oma maailmansa ja aihe johon en tässä postauksessa puutu).

cali1-2.jpg

Tuosta ensimmäisestä puhelinkeskustelusta lähtien sitten asiat jotenkin muuttuivat radikaalisti - en pystynyt kieltämään sitä tosiasiaa, että meillä oli aivan mielettömän mukavaa "yhdessä"; mies on mielenkiintoinen sekoitus herkkää ja huumorintajuista persoonaa, mutta on myös elämänsä aikana käynyt läpi niin kovia juttuja, että luonnollisesti näistä on jäänyt jälkensä. Hän on taistellut lähestulkoon koko aikuisikänsä riippuvuusongelman kanssa - se tuttu tarina loukkaantumisesta onnettomuudessa ja sitä seuranneet vahvat reseptillä määrätyt kipulääkkeet, jotka sitten vaihtuivat vahvempiin huumeisiin ajan myötä. En halua hänen henkilökohtaisesta elämästään kovin paljoa ainakaan vielä tässä vaiheessa kirjoitella, mutta typistettynä: rakastuin ihmiseen, joka saa minut nauramaan, on toisinaan kuin pikkupoika kaikessa hyväuskoisuudessaan - ja toisaalta on sillä tavalla vahva ja tunne-elämältään kypsä, että on tässä vuosien varrella opettanut minullekin muutamia uusia tapoja katsoa tiettyjä asioita. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, ja ehkä vähän typerältä ottaen huomioon sen, että olemme vain kerran tavanneet kasvotusten, hänestä on tullut minulle myös paras ystävä ja ihminen, jolle voin puhua mistä vain. 

Mihin tämä kaikki johtaa, sitä en voi tietää. Tapaamisemme jälkeen (kävin siis vankilassa visiitillä Kaliforniassa viime vuonna) menimme kihloihin, joten naimisiin meno on suunnitelmissa. Olemme kuitenkin molemmat ehkä sen verran epärealistisia haaveilijoita, ainakin jossain määrin, että joskus täytyy itsekin toppuutella ja muistuttaa itseään siitä, että a) eipä ole rahaa lähiaikoina matkustella rapakon taakse.... ja b) miehen riippuvuusongelma ei ole minulle aivan tuttu juttu enkä voi tietää, miten hän tällä kertaa vapautuessaan pystyy asian käsittelemään (hän vapautui noin vuosi sitten, mutta joutui hetimmiten uudelleen vangituksi, koska päätyi tekemään samat vanhat virheet kodittomuutta pelätessään; tästäkin aiheesta voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta jääköön se tällä kertaa). Tässä hetkessä arkemme on sellaista, että hän soittelee pari kertaa päivässä ja kirjoittelemme yhä myös kirjeitä, nykyisin tosin Los Angelesissa olevan paikallisen online-postipalvelun kautta, joka nopeuttaa huomattavasti kirjeiden kulkemista. 

Tällainen siis tämä tarina! Kertoilen varmasti jatkossakin tästä suhteesta, jos ja kun aiheita tulee mieleen. Sanottakoon se tähän loppuun vielä, etten ole mielestäni mitenkään sokeasti rakastunut ja naiivisti luottavainen sen suhteen, että kaikki tuosta vain järjestyy. Vain aika tulee näyttämään sen, pysymmekö yhdessä ja/tai kaatuuko kaikki kuin korttitalo. Juuri nyt kaikki on kuitenkin niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi olla....se riittäköön tässä hetkessä. Seuraava etappi on tammikuun puoliväli, jolloin miehellä on tilaisuus päästä harkittavaksi ehdonalaiseen vapauteen - katsotaan sitten siitä jatkosuunnitelmat.

Aurinkoista heinäkuun jatkoa!

 

 

PMDD - it is what it is

Olen kirjoittanut aiheesta PMDD edellisessä blogissani täällä ja täällä. Tuo ensimmäinen postaus tästä aiheesta on varmaan ollut koko bloggausaikani luetuimpia, ellei jopa luetuin kirjoitus. Selkeästi PMDD on vaiva, johon me siitä kärsivät yritämme epätoivoisesti löytää helpotusta tai parantavaa hoitoa....mutta valitettavasti, kuten usein hormonaalisissa/psykiatrisissa häiriöissä, ei mikään ole yksinkertaista. Jos joku avun saakin jostain hoitokeinosta, se voi toiselle olla täysin hyödytön, tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia.

PMDD on siis pikkusisarensa PMS:n karmeampi versio; tuon ylempänä olevan linkin kautta voi jotain osviittaa tästä oireyhtymästä saada. Omalla kohdallani PMDD yleensä tarkoittaa sitä, että kaksi viikkoa ennen odotettavissa olevaa kuukautisten alkamispäivää mieliala romahtaa. Jos en ole varautunut tähän, eli en ole muistanut vetää seinäkalenteriini kirkkaalla yliviivaustussilla tuota kahden viikon jaksoa räikeästi näkyville, saatan pahimmassa tapauksessa sanoa tai tehdä jotain, mitä "normaali" minä ei sanoisi tai tekisi. En nyt ihan vuokrarahojani tuhlaa lentolippuihin, enkä tee itselleni mitään harmillista - mutta esimerkkinä voisi olla vaikka aivan hullun tunnepitoinen reaktio johonkin asiaan, jonka tavallisesti ohittaisin olan kohautuksella. Ja kyllä, olen elämäni aikana pari kertaa jopa jälkeenpäin miettinyt, lähdinkö jostain työpaikasta kenties juuri noiden "kauhuviikkojen" aikana ja/tai oliko PMDD:llä tekemistä päätösteni kanssa. Ajoittain tällainen voi olla pelottavaakin - apua, mitä oikein sanoin/tein/päätin! Parisuhderintamalla olen myös kerran jos muutaman reagoinut joihinkin asioihin selkeästi (jälkikäteen katsottuna) ylilyönnillä, joka melkein lopetti koko parisuhteen. Oireisiini kuuluu tuon kahden viikon aikana myös sellainen surun tunne, jota en osaa edes oikein kuvailla - mutta olettaisin, että kun ihmisellä on vaikea tai keskivaikea masennus, olotila on varmaan juuri tuollainen. En todellakaan tiedä mitä tekisin, jos PMDD olisikin yhtäkkiä jatkuva olotila. Toivon, että ymmärtäisin hakea apua. 

jul11a.jpg

Mitä sitten teen tällä hetkellä selvitäkseni? Pakko myöntää, että olen jokseenkin luovuttanut sen ajatuksen kanssa, että jostain löytäisin ns. täsmälääkkeen tai -hoidon. Jos itse saisin valita ja minulla olisi siihen taloudelliset mahdollisuudet, hakeutuisin varmaan leikkaukseen, jossa minulta poistettaisiin sekä kohtu että munasarjat. Olen kuitenkin jo 50-vuotias, ja vaikka tuo leikkaus toki radikaali onkin, niin mielestäni tiedän riskit ja olisin valmis tässä iässä jo luopumaan näistä värkeistä :) Käytännössä kuitenkin yritän vain elää tämän asian kanssa; ajoittain innostun elämään "paremmin" eli pidän huolta siitä, että ruokavalioni on kunnossa ja saan tarpeeksi unta ja liikuntaa. En ole koskaan ollut vitamiini-ihmisiä, mutta olen viime vuosina yrittänyt vähän lisäillä B6-vitamiinia, ja ihan viime aikoina myös kalsiumia ja magnesiumia. Liika sokeri ja huonot hiilarit eivät oireita ainakaan auta, joten siinäkin yritän parhaani - mutten toki aina onnistu. Joskus ei yksinkertaisesti jaksakaan tsempata....ja valitettavasti noiden menkkoja edeltävien parin viikon aikana ei harkintakyky aina ole parhaimmillaan, kuten tuli todettua. Kaiken lisäksi itselläni on viime vuosien aikana lisääntynyt myös sellainen oireilu, että vaikka menkkojen alettua tulee pieni helpotus, mieliala notkahtaa taas jossain vaiheessa kuukautisia, viimeistään siinä vaiheessa kun menkat ovat loppumaisillaan. Serotoniinin taso heittelee tästä hormoniherkkyydestä johtuen niin arvaamattomasti, että aina ei kalenterikaan auta vaikka kuinka on viikot merkitty pinkiksi.

Olen omalla kohdallani siis vain tavallaan tyytynyt kohtalooni, ja yritän hillitä hurjaa PMDD-luontoani, jos vain voin. Yritän pahimman vaiheen ollessa päällä muistuttaa itseäni siitä, että tämä on ohimenevää - annan itselleni luvan itkeä älyttömistä syistä, ja laahustan menemään tietäen, että muutaman päivän kuluttua taas helpottaa. Yritän olla tekemättä tärkeitä päätöksiä PMDD:n ollessa kimpussa (vaikka luoja tietää miten juuri silloin tuntuu, että ON PAKKO nyt tehdä päätös A tai B), ja joskus onnistun jopa nauramaan itselleni, koska tiedän, että viikon päästä katson tilannetta aivan toisesta näkökulmasta. 

Juuri nyt on kuitenkin edessä ainakin muutama päivä normaalia oloa ja aurinko paistaa, joten fiilis on hyvä! 

Lisää aiheesta täällä, täällä ja täällä. 

 

Kokeilussa Ketogeeninen Ruokavalio

Heti alkuun sanottakoon, etten ole mikään dieettifanaatikko. Nuorempana, ja eritoten jenkeissä asuessani kävin läpi jos jonkinlaista paastoa ja dieettiä; yleensä nämäkin olivat kuitenkin väliaikainen alkupyrähdys, jolla toivoin saavani ruokatottumukseni takaisin ruotuun tai terveemmälle pohjalle. Tosin sitruunapaastoa ei hyvällä tahdollakaan kai voi sanoa terveelliseksi; en vieläkään ymmärrä miksi uskoin sen olevan millään tapaa hyväksi...noh, paitsi muutaman kilon pikaiseen pudotukseen ja näin motivoimaan parempaan painonhallintaan. Ainoa ruokavalio, jonka muistan sopineen minulle itselleni täydellisesti, oli tuolloin Ameriikan vuosina South Beach Diet. Siinä oli muistaakseni samantapainen alkujakso kuin Atkinsin dieetissäkin, mutta eroja oli makroissa eli siinä, miten paljon hiilihydraatteja, rasvaa ja proteiineja tuli syödä. 

Viimeisten kahden vuoden aikana olen aika lailla päästänyt itseni hunningolle sekä liikunnan, että ruokavalion suhteen, näin ainakin itsestäni tuntuu. Olen liikkunut satunnaisen epäsäännöllisesti ja vaikka yleensä pyrinkin siihen, että viikossa on yksi herkkupäivä, on tämä herkkupäivä viikko toisensa jälkeen venähtänyt "pitkäksi viikonlopuksi", eli perjantaista sunnuntaihin on suuhun livahtanut irtokarkkeja, leivonnaisia (ah, heikkouteni Dallaspulla) ja jäätelöä. Ja jos minä syön vaikkapa jäätelöä, sen on oltava kunnon annos eli kokonainen Ben&Jerry's jäätelökuppi, siis se isoin. Taisi olla viime viikon sunnuntai kun aamupalan lisäksi päiväni ateriat koostuivat pussillisesta perunalastuja, donitsista ja juurikin Ben&Jerry's Strawberry Cheesecake- jäätelöstä. Tuli niin huono olo jälkikäteen, että seuraavana päivänäkin oli suoranainen krapula, hah! Aloin miettimään, miten saisin vähän tolkkua tähän ruokavalioon - minullahan on tosi rankat PMS-oireet (PMDD), nivelrikon vuoksi aika järkyttäviä niska- ja päänsärkyjä usein, unettomuutta, selittämättömiä vatsakipuja ja -ongelmia....mitä näitä nyt onkaan. Järjetön hillarimättö ja binge-tyyppinen herkuttelu ei voi olla hyväksi millekään näistä ongelmista, eikä liene muutenkaan yleisesti verensokerin heittely ihmiselle. Jostain minulle sattui sitten silmään Ketogeeninen ruokavalio ja luin siitä roppakaupalla tietoa parin viime viikon aikana. Uskaltaisinko kokeilla?

 Ketogeeninen ruokapyramidi

Ketogeeninen ruokapyramidi

Ketogeenisesta ruokavaliosta voi lukea vaikkapa täältä ja täältä.  Huom! En tässä "suosittele" tätä ruokavaliota kenellekään; laitan linkit vain tiedon vuoksi koska tässä aiheesta höpisen :) Tämä ruokavalio on siis tyyppiä alhaiset hiilarit, jonkin verran proteiineja ja paljon rasvaa - mutta tietysti terveellisiä rasvoja enimmäkseen ainakin itse suosisin, eli kalaa, avokadoja, oliiviöljyä, pähkinöitä pienessä määrin jne. En ole itsekään aivan vakuuttunut asiasta vielä; olen tässä pari päivää tuunannut ruokavaliotani tähän suuntaan ja tänään ensimmäistä kertaa käytin Ketostixeja tarkistaakseni etten ole/olenko ketoosissa (en ole). Minulla oli eilen aika huono olo, johtuen ehkä siitä, että ruokailuväli venähti tosi pitkäksi enkä ollut hoksannut ottaa mitään mineraaleja runsaan veden juonnin lisäksi. Parin päivän jälkeen olen huomannut sen, että nälkä on kadonnut melkein täysin, joten eilinen hurahti vähillä eväillä puolivahingossa. Tokihan se ottaa vähän aikaa, että kroppa tottuu ottamaan energian rasvasta hiilareiden sijaan, katson nyt siis muutaman päivän millainen olo tästä seuraa ja/tai onko meikäläisen juttu ollenkaan. Pakkohan ei ole ketoosiin asti mennä, hiilihydraatteja voi toki syödä maltillisemmin kuitekaan pudottamatta niitä aivan 20 grammaan per päivä, kuten tässä Ketogeenisen ruokavalion induktiovaiheessa (7-14 pv) neuvotaan tehtäväksi. 

En aio tästä mitään ruokapäiväkirjaa tehdä, mutta kirjoitan jossain vaiheessa miten tämä sopii tai ei sovi minulle. Tänään kävin hakemassa apteekista kalsiumia ja magnesiumia, ja jääkaapissa on varalta kalsiumilla & suoloilla terästettyä vissyä. Salilla en olekaan tällä viikolla käynyt, ainoa liikunta on ollut rento kävely - ehkä viikonlopun aikana uskallan vähän joogaa lisätä, ja ensi viikolla sitten toivon mukaan vähän paremmalla energialla takaisin salille. Jatkoa seuraa!

Keto3.jpg

 

 

 

Kalifornian mies - osa 1

Jos tarkkoja ollaan, kaikki alkoi jo ollessani 13-14 -vuotias. Tuolloin innostuin kansainvälisestä kirjeenvaihdosta, ja haalin itselleni kirjeystäviä ympäri maailman. Oli Christine Kanadasta, Zaleha Singaporesta, Michael Saksasta ja lukematon määrä ikäisiäni tyttöjä ympäri Suomea. Melkein joka päivä koulusta kotiin tullessani löysin pihaporttimme laidassa olleesta vihreästä postilaatikosta kirjeen tai kortin, ja joka kerta se tuntui yhtä jännittävältä. Hypistelin kirjekuoria käsissäni, katselin muiden maiden postimerkkejä - ja leimoja innoissani, ja kirjeitä lukiessani kuvittelin itseni minne milloinkin kulloisenkin kirjeystävän kertoessa omasta arjestaan kotimaassaan. Voi noita ihania kuvioituja kirjepapereita ja -kuoria, joita vielä tuolloin oli käytössä! Vanhempani ostivat minulle syntymäpäivälahjaksi oikean mustepullon ja -kynän; muistan vieläkin elävästi, miten kirjoitin jotkut kirjeeni oikealla musteella ja miten erityiseltä se tuntuikaan! Yksi suomalaisista kirjeystävistäni on nykyään Facebook-kaverini; yhteys on kestänyt siis yli 35 vuotta!

Viitisen vuotta sitten olin työttömänä vajaan kahden vuoden ajan, ja tylsistyneenä olotilaani yritin keksiä jotain muutakin tekemistä, kuin lenkkeily ja salilla käynti. Muistin nuoruuden harrastukseni ja kas, löysinkin netistä pari sivustoa jonne laitoin oman kirjeenvaihtoilmoitukseni. Ilokseni huomasin, että ihmiset nykyäänkin vielä jossain määrin harrastavat vanhanaikaista, oikean postin kautta tapahtuvaa kirjeenvaihtoa sähköpostien ja tekstiviestien olemassa olosta huolimatta! Eipä siis muuta kuin kirjoittelemaan! Jokseenkin vahingossa löysin myös tieni nettisivustolle, jonka tajusin olevan tarkoitettu amerikkalaisten vankien kirjeenvaihtoilmoituksille - olin muutamaa vuotta aikaisemmin nähnyt TV:sta jonkun dokumentin, jossa tätä aihetta sivuttiin: oli kuulemma olemassa naisia, jotka kirjoittavat vangeille toiveenaan löytää romanttinen yhteys vankilassa oleviin miehiin. Muistan katsoneeni kyseistä dokumenttia, ja miettineeni että mitä helvettiä - mikä ihmisiä oikein vaivaa?! Koko kuviossa ei ollut päätä eikä häntää; miksi kukaan tarkoituksella etsisi rakkautta vankilasta? Kun nyt muutama vuosi myöhemmin törmäsin nettisivustoon, jossa näitä ilmoituksia sitten oli, päätin kuitenkin rohkeasti kirjoittaa myös jollekin tällaiselle henkilölle; en missään nimessä romanssi mielessäni, vaan ajankuluksi sekä itselleni, että ihmiselle, jolla todennäköisesti ei paljoa muuta tekemistä olisikaan. Nuoruuteni harrastus lähti siis käyntiin taas kypsällä iällä, tällä kertaa sekä tavallisten muiden maiden kansalaisten kanssa, mutta myös uutena kokemuksena parin, kolmen vankilassa istuvan ihmisen ryydittämänä.

Aug11b-2.jpg

Heti alkuun sain kokea, että kirjeenvaihto vankilassa olevan ihmisen kanssa on aika lailla intensiivisempää -ja heti alusta saakka- kuin "tavallisen" ihmisen kanssa. Tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta ehkä tyyppi joka istuu sellissään mahdollisesti jopa 23 tuntia vuorokaudessa, olosuhteista riippuen, paneutuu kirjoittamiseen niin eri lähtökohdista, että se paistaa heti läpi kirjeissä. Kirjeisiin tulee vastaus viipymättä; usein henkilö kirjoittaa uuden kirjeen jo ennen kuin on saanut vastaustakaan edelliseen kirjeeseensä - tutustuminen ja ns. syvempiin vesiin meno tapahtuu joskus luonnottomankin nopeasti. Sanon tämän kokemuksesta, sillä muiden kirjeystävieni lisäksi olen aikanani kirjoitellut 4-5 vankilassa olevan ihmisen kanssa ja se kokemus vain on aivan erilainen. Entisessä blogissani kirjoitinkin miespuolisesta kirjeystävästäni, jonka kanssa tulin parissa kuukaudessa tosi "läheiseksi" ja tuli jopa tunne, että olin rakastumassa - näin jälkeenpäin tuo kokemus jopa hävettää. Mies paljastui valehtelijaksi ja lopetin kirjoittelun lyhyeen, ja koko kokemus kesti kaikkinensa vain puolisen vuotta, jos sitäkään. Hah! Kun olin lopettanut hänen kanssaan kirjoittelun, vannoin, että kukaan kirjeystävistäni ei vastedes ylittäisi sitä platonisen ystävyyden rajaa. Minulla oli kuitenkin vielä monta kirjeystävää, joista pari oli vankilassa, enkä halunnut yhden ikävän kokemuksen takia lopettaa yhteydenpitoa ihmisiin, joiden kanssa kirjoittelu oli vilpittömästi hauskaa ilman mitään rakkaushöpinöitä. 

Ja mitä sitten tapahtuikaan?  Palaan tähän kakkososassa - sitä ennen haluan postailla vähän ketogeenisestä ruokavaliosta, PMDD:sta sekä siitä, miten 50-vuotiaanakin voi vielä oppia itsestään, kun oikein kunnolla mokailee, hah!