Onnenpotku

Joskus maailmankaikkeus yllättää positiivisesti ja palauttaa uskon elämään aivan silmänräpäyksessä! Se ikäänkuin vaivihkaa kuiskaa korvaasi: kyllä, teit oikean ratkaisun ja sinusta pidetään huolta. Taakka putoaa harteilta ja voit hengittää taas kevyemmin; kevään kokee selkeämmin raikkaassa -joskin katupölyn täyttämässä-  ilmassa ja aurinko tuntuu paistavan huomattavasti voimakkaammin!  Sydän pakahtuu kiitollisuudesta, olo on huojentunut. 

mar273.jpg

En ole ehtinyt vielä tehdä viimeistä työpäivääni nykyisessä työssäni - mutta löysin jo uuden työpaikan! Olen niin kiitollinen tästä onnenpotkusta, etten osaa edes kuvailla sitä tunteiden skaalaa, jonka olen kuluneella viikolla käynyt läpi uutisen saatuani. Kaiken kukkuraksi kyseessä on amerikkalainen jättiyritys (työpaikka toki täällä Helsingin toimipisteessä), joka on minulle oiva lisäbonus huomioon ottaen ikuisen kaipuuni jenkkeihin, sekä kaukosuhteeni Kalifornia-mieheen; kuka tietää, ehkä tästä työpaikasta voi olla hyötyä myös joskus hamassa tulevaisuudessa, jos USA:n puolella vielä tosissani töitä haen.

Nyt sinnittelen vielä pari viikkoa nykyisessä työssäni, sitten lomailen pari viikkoa ennen uuden työn aloitusta. Matkoja tuskin tuohon pariin viikkoon mahtuu, sillä tarkoitus on pistää kaikki lopputili - ja lomarahat sukanvarteen loppuvuoden Kalifornian reissua varten....mutta saapahan vähän irtiottoa entiseen, ja pienen vapaahetken alkukeväässä ennen työntäyteistä kesää!

Kiitos Maailmankaikkeus! 

Pari sanaa yksinäisyydestä

Tällä viikolla on iltapäivälehdissä ollut teemana yksinäisyys; ollaan herätty huolehtimaan -ainakin näennäisesti- syrjäytyneistä nuorista, sekä vanhusten yksin jäämisestä. Myös muut ikäluokat on mainittu ohimennen, ja tottahan se on ettei yksinäisyys katso ikää. 

Olen itsekin joskus maininnut (edellisissä blogeissani) eläväni melko yksinäistä elämää. Olenko kuitenkaan varsinaisesti yksinäinen? Se yksinäisyys, josta lehdissä puhutaan, on mielestäni sitä, että ihminen haluaisi ympärilleen muita ihmisiä ja seuraa, tukiverkon, juttukavereita...mutta syystä tai toisesta hänellä ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä. Hän on totaalisen yksin maailmassa. Vaikka itsellänikin on joskus tuo totaalisen yksinäisyyden tunne, erityisesti näin juhlapyhinä kun vietän aikaa omassa ylhäisessä seurassani, en silti voi sanoa etteikö minulla olisi ihmisiä joiden puoleen voin hädän tullen kääntyä. Minulla on tässä pääkaupunkiseudulla 3-4 tyttöystävää, joiden kanssa viestittelen sosiaalisen median kautta epätasaisen tasaisin väliajoin. Tapaamaan onnistumme kasvotusten 2-4 kertaa vuodessa. Tässä kohtaa täytyy rehellisyyden nimissä kertoa, että omaa sosiaalisuuttani rajoittaa taloudellinen ahdinko, joten varmasti menoja löytyisi enemmänkin jos voisi hiukan raottaa kukkaronnyörejä. 

lightndark1.jpg

Mitä tulee perheenjäseniin, sukulaisiin ja siihen tukiverkkoon, joka isolla osalla normikansalaisia on; sitä minulla ei ole ollut melkein pariinkymmeneen vuoteen. Kun asuin vielä Pohjois-Suomessa ja äitini oli elossa, meillä oli hyvinkin läheiset suhteen sukulaisiin. Itse muutin ulkomaille paria vuotta ennen äitini kuolemaa, ja kun kahdeksan vuotta myöhemmin palasin Suomeen, tällä kertaa Helsinkiin, sukulaissuhteet olivat hävinneet. Asia on toki vähän monimutkaisempi; meillä oli suvussa noina vuosina useita traumaattisia kuolemantapauksia, ja olen sittemmin lukenut tutkimuksista, jotka kertovat että tällaiset olosuhteet usein hajottavat kokonaisia sukuja, koska yhteydenpito voi olla liian tuskallista. Se tuo esiin nämä traumaattiset muistot yhä uudelleen ja on ikäänkuin helpompi pitää ne etäällä, elää "uutta elämää" uusissa ympyröissä. Voin kyllä allekirjoittaa tämän.

Sanoisin kuitenkin niin, etten koe itseäni yksinäiseksi yleisellä tasolla. Minulla on paljon ystäviä ulkomailla niiltä vuosilta, kun itse asuin muilla mailla - Facebookin ja Skypen kautta pystyn heihin pitämään yhteyttä ja usein pitkänkin tauon jälkeen juttu luistaa aivan kuin eilen olisimme viimeksi nähneet. Siskoni asuu pohjoisessa, ja hän on tietysti tärkeä ihminen elämässäni, vaikkemme hänenkään kanssaan säännöllisesti yhteyttä pidä. Kalifornia-mies on ollut elämässäni kohta kolme ja puoli vuotta, ja hänen kanssaan yhteydenpito on ollut tiivistä ja säännöllistä koko tämän ajan. Työpaikka on minulle ollut myös aina tärkeä henkireikä; olen kuitenkin perusluonteeltani sosiaalinen, joten kun yksityinen elämä on hiljaista sorttia, niin päivittäinen rutiini töissä ja työkavereiden kanssa vietetty aika on kullanarvoista. 

Jos jossain vaiheessa elämääni kokisin, että yksinäisyys alkaa ahdistaa enkä sen kanssa enää pärjää, niin uskon kyllä että pyrkisin löytämään seuraa ja apua. Siksi minusta onkin hienoa, että ainakin ajoittain lehdissä kirjoitetaan tästä aiheesta, ja annetaan yksinäisille ihmisille vinkkejä siitä, miten omasta ahdingosta voi yrittää nousta - taikka miten joku ei-yksinäinen voisi harkita tarjoavansa seuraansa jollekin yksinäisyydestä kärsivälle. Itse olen joskus kokenut hassuna sen, miten harva "tavallista elämää" elävä suomalainen ei muista tai ymmärrä, että meitä yksin eläviäkin on paljon ja se todellakin usein tarkoittaa, että kaikki juhlapyhät ollaan yksin; olen joskus yllättynyt kommenteista, joiden tarkoitus ei varmaankaan ole ollut loukata, mutta jotka kuitenkin tuntuvat tarpeettomilta; "miten kukaan voi olla jouluna yksin?" tai "no miksi ihmeessä et mene jonnekin pääsiäisenä?"  Näissä tilanteissa täytyy vain yrittää itse muistaa, että kommentoijalla ei ole käsitystä muunlaisesta elämästä kuin mitä hän itse on kokenut, ja näin ollen hän ei varmasti tarkoita lausahdustaan ilkeämielisenä, se on vain aitoa ihmetystä.

Mikään tilanne elämässä ei kuitenkaan ole lopullinen, mikäli sen ei halua olevan lopullinen. Toivon, että mediassa kirjoitetut artikkelit yksinäisyydestä saavat yksinäiset hakemaan seuraa niin halutessaan...ja myös ei-yksinäiset ehkä tarjoamaan apuaan vaikkapa vain kahvihetken merkeissä. 

 

Ajatukset tulevassa

Minulla on nykyisessä työpaikassani työpäiviä jäljellä 21. Alkujaankin määräaikaisena alkanut työsuhde loppuu hiukan suunniteltua aikaisemmin omasta pyynnöstäni - ehkä kerron tästä lisää jossain vaiheessa; tällä hetkellä ei kuitenkaan vielä huvita puhua koko aiheesta, niin vaikea on ollut tilanne,  joka sitten kulminoitui tähän päätökseeni. Olen aika nopea päätöksissäni silloin, kun tiedän että asiat eivät ole oikein. Joskus tuntuu, että voisin olla välinpitämättömämpi ja sulkea silmäni tietyiltä asioilta....se tekisi ehkä omasta elämästäkin helpompaa. Luonne ei anna kuitenkaan periksi; kun on ottanut omakseen tietyt arvot, ei niistä luopuminen itselleni ole helppoa, tuskin edes mahdollistakaan. Ja mikäpä se siinä, kun ei tarvitse muista huolehtia kuin itsestään. Tästäkin taas noustaan. Täytyy ajatella niin, että kaikella on tarkoituksensa!

mar271-2.jpg

Se, mikä minua itsessäni näiden muutosten tapahtuessa ärsyttää, on ajatusten karkaaminen tulevaan. Esimerkiksi tällä hetkellä lasken vain aamuja siihen, kun tämä "tilanne" on ohi ja pääsen aloittamaan jotain muuta taas alusta. Tämä ilmenee joka päiväisessä elämässäni siten, että lykkään esim. liikunnan aloittamista ja sitä terveellisempää elämää eteenpäin tyyliin: "sitten kun...". Argh! Yhtä hyvin voisin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa taas vaikka hiljalleen juoksemisen sen sijaan, että suunnittelen aloittavani sen jälkeen, kun työt ovat loppuneet! Tästä ajattelutavastani suivaantuneena nyt onkin tarkoituksena pääsiäispyhien aikana vetää lenkkarit jalkaan, ja lähteä hölkällä aloittamaan tämän kropan liikuttelu. Lupaan ja vannon!

mar274-2.jpg

Onneksi pakkasista huolimatta päivä on jo valoisampi melko pitkään, ja vaikka tälläkin hetkellä on sankka lumisade, niin pakkohan sen kevään on tulla huhtikuun aikana, vai mitä? 

Tätä kirjoittaessani sattui myös Kalifornia-mies soittamaan, ja siinähän on se toinen aihe, joka vie jatkuvasti ajatuksia tulevaisuuteen. Nykyisellään turhautumista luo meille molemmille se, että emme vielä tiedä kuinka pitkän aikaa joudumme odottelemaan hänen vapautumistaan. Parin viikon päästä on vihdoinkin aiheeseen liittyen se viimeinen oikeudenkäynti, ja sitten voimme alkaa suunnitella ainakin tämän vuoden visiittiäni sinne Yhdysvaltain länsirannikolle. Kirjoittelen aiheesta enemmän kun asiat vähän selkiytyvät ja saan tämän blogin niin sanotusti käyntiin :) Sillä välin - Hyvää Pääsiäistä!

mar272-2.jpg

50

Täytän tänään 50 vuotta - mikä täydellinen tilaisuus aloittaa sekä uusi blogi....että tehdä paluu positiivisempaan, liikunnallisempaan ja toivon mukaan myös blogin suhteen aktiivisempaan elämään!

Miltä tuntuu olla 50-vuotias? Rehellisesti sanoen -ja todennäköisesti tämän kuulee jokaisen 50-vuotiaan suusta- aivan käsittämättömältä! Muistan, kuinka joskus 13-vuotiaana ystävieni kanssa olimme polkupyörinemme kotikadullamme tappamassa aikaa, ja joku meistä otti keskustelun aiheeksi vuoden 2000.  Tuolloin elettiin siis vuotta 1981, ja me varhaisteinit kauhistelimme, miten vanhoja tulisimme jo olemaan tuon maagisen vuoden 2000 koittaessa...yli kolmekymppisiä! Niinhän se tosiaankin menee, että oma ikä tuntuu aina siltä oikealta, ja tänään, viisikymppisenä, en oikein tajua edes mitä tuo "ikämittari" näyttää....mutta toisaalta, en koe itseäni vanhaksi ja juuri eilen mietin, että 60-vuotiaskaan ei tänä päivänä luo mielikuvaa ns. vanhuksesta. Paljoltihan on geeneistä ja omista elämäntavoistaan kiinni se, millainen elämä koittaa kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua, mutta nykyään tuntuu myös siltä, että ihmiset ovat nuorekkaampia ja liikkuvaisempia kuin ikätoverimme vaikkapa 60-luvulla.

No, niin tai näin, täällä siis hyvin positiivisella mielellä vietetään 50-vuotispäivää kotosalla; mitään juhlia minulla ei ole tiedossa - vähän hyvää syötävää illaksi ja alkuviikko vapaata töistä, siinä kaikki tarpeellinen.

Tästä jatkuu Zellan matka "after fifty" - toivottavasti elämällä on vielä paljon tarjottavanaan, ja toivon mukaan tämän blogin kauttakin tarina jatkuu. 

zella1-2.jpg