Lupauksia loppuvuodelle

Mitä - kuulenko myötähäpeän siivittämää naurua? Tuntuuko siltä, että postauksen otsikko tuo tullessaan déjà-vu -tunteen: tämä bloggaaja on ennenkin tehnyt lupauksia, jotka sitten ovat hävinneet kuin pieru Saharaan…? Myönnetään: tämä lienee noin 548. kerta kun yritän psyykata itseäni reippaampaan ja toimeliaampaan olemassaoloon. Koomistahan se on, kieltämättä - mutta kuten aiemminkin olen puolustautunut (eh, koska täytyy puolustautua?), niin onpahan muijassa vielä sen verran peräänantamattomuutta, että aikani laiskana ryvettyäni yritän taas jossain vaiheessa kammeta persukseni irti sohvasta, ja piristyä henkisestikin. Mitä siis tällä kertaa?

nov3a.jpg


1. Vuorokausirytmi kuntoon: tämä onkin nyt helpompaa uuden työn tuoman arjen avulla, mutta lupaan loppuvuoden (ja tietysti vuodenvaihteen jälkeenkin) palautua “normaaliksi” itsekseni myös viikonloppuisin, eli herätys lauantaina & sunnuntaina myös viimeistään yhdeksältä, mutta mieluiten kahdeksalta. Itsellenikin tuli tänä syksynä vähän yllätyksenä se, miten annoin unirytmin seota työttömyyden myötä; uskon, että tällä olikin iso merkitys sille, että olin entistä väsyneempi ja saamattomuus alkoi saada valtaa. Varmaan viimeksi teini-iässä olen nukkua posotellut (silloin viikonloppuisin) jopa puoleenpäivään asti - muistan, kuinka isäni lopulta tuli koputtelemaan huoneeseeni yläkertaan ja ilmoitti, että nyt oli noustava ylös! Sittemmin näin “aikuisena” ja aina töissä ollessani pikemminkin nautin siitä, kun viikonloppuina heräsin kahdeksan maissa ja edessä oli kokonainen päivä aikaa tehdä mitä vain! Se siis tavoitteeksi taas!

2. Liikunta. Niinpä niin, se liikunta. Miksi, oi miksi, aina sabotoin itseni ja kehitykseni - siinäpä kysymys. Ei auta asiasta vollottaminen enää, joten pitemmittä puheitta tämä lupaus: marraskuun aikana pikku askelin takaisin hikisempään liikuntaan…ja joulukuun aikana onkin jo oltava kunnon tohinat päällä! Toisin kuin suurin osa suomalaisista, minulla ei ole joulua perinteisessä merkityksessä, joten mitään joulutaukoja ei ole tekosyynä :)

3. Aktiivisempi ja avoimempi bloggaus. Mitäs tämä sitten tarkoittaa? No, sen sijaan että jaarittelen niitä näitä kerran kuukaudessa, haluan alkaa taas bloggaamaan useammin ja…miten sen nyt sanoisi…panostamaan tähän hiukan enemmän. En edelleenkään halua tai aio tehdä tästä muuta kuin omannäköiseni kirjoitusalustan, koska nimensä mukaisesti Life As Zella kertoo yksinkertaisuudessaan minun (joskus tylsästä) elämästäni…mutta mielessä on kuitenkin hiukan laajentaa skaalaa ja lisätä aiheita. Vähän valmistuakseni tähän teinkin blogille myös Facebook-sivut ja linkkasin Instagram-sivuni blogiin. Instagramini ei sinällään liity ainakaan vielä tähän blogiin, että siellä mainitsisin tai mainostaisin blogiani, mutta ajattelin, että jos joku lukijoista haluaa vähän enemmän nähdä joka päiväistä elämääni, niin Instaan yleensä postailen usein :)

nov3b.jpg

Näiden lupauksien kera siis kohti reipasta ja aktiivisempaa loppuvuotta! Mukavaa Pyhäinpäivää ja hyvää viikonloppua muutenkin!


Viimeisimmät

Nappasin blogimaailmasta tällaisen lyhyen haasteen - näitä pieniä hetkiä tavallisesta arjesta :)

Viimeisin……

Viesti: Postin saapumisilmoitus; tilasin uudet Asics-juoksukengät Wiggle.com -sivustolta ja viimeinkin ne saapuivat. Yleensä jos ostan jotain liikuntaan liittyvää vaatetusta tai kenkää, niin tsekkaan löytyykö Wigglesta mitään mieleistä. Hinnat ovat yleensä Suomen tasoa alhaisemmat, ja toimitus ei normaalisti maksa Suomeen mitään, kun tilaa tietyn hintatason yli.

Ruoka: En ole vielä tänään syönyt muuta kuin aamupalan, ja aamiainen on yleensä aina sama eli kuppi tai pari kahvia (maidolla, ei sokeria) ja kaksi siivua Reissumies-ruisleipää, joissa päällä paistettu kananmuna (puoliksi siis). Levitteenä joko avokadomössöä tai voita. Joskus lisänä banaani, tänään ei.

Itku: Taisin vähän liikuttua viikonlopun aikana katsoessani Making a Murderer -sarjan toista tuotantokautta Netflixiltä. Itse tarina on aivan käsittämätön, enkä tietenkään voi tietää mikä se lopullinen totuus on, vaikka minulla mielipide asiasta onkin….mutta se, mikä toi kyyneleet silmiin, olivat päähenkilön iäkkäiden vanhempien elämää kuvaavat pätkät. Miten paljon kärsimystä mahtuukaan joidenkin ihmisten elämään, ja silti he vain jaksavat vuosikymmenestä toiseen elää toivossa.

Nauru: Nauroin jollekin hauskalle memelle Instagramissa viime yönä. Minulle on kehittynyt huono tapa selata Instagramia läpi vielä sängyssä ennen nukahtamista, ja useasti hihittelen jollekin kissavideolle tai älyttömälle vitsille siellä surffatessani. No, halvat huvit on varmaankin hyvä juttu, vai mitä?

Hermostuminen: Hermostuin makuuhuoneen puolella olevaan seinänaapuriini viime viikolla; olin jo sängyssä ja kello oli lähestulkoon puoli kaksitoista yöllä arki-iltana, kun hemmo päätti jatkaa aiemmin illalla aloittamaansa remppaamista. Pora lauloi ja vasara hakkasi. Nousin sängystä ylös ja otin kaapista korkokengän, jolla naputin seinään pari kertaa (ah, koomista). Naapuri vetäisi vielä parit poraukset mielenosoituksellisesti, mutta onneksi sitten lopetti hommat siltä yöltä.

oct29.jpg

Ostos: Pikaisen kävelylenkin jälkeen tänään poikkesin S-Marketiin ja ostin Reissumies-leipää, purkin pikakahvia ja tölkin rasvatonta maitoa.

Muutos sisustuksessa: Heh, meikäläisen rahavaroilla ei itse sisustusta muutella kuin ehkä kerran viidessä vuodessa! Tosin siirsin kyllä viikonloppuna ns. kaamos/jouluvalona toimivan koristeen makuuhuoneesta olohuoneen ikkunalaudalle….ehkä se käy sisustusmuutoksesta?

Lukemani blogiteksti: Stella Harasekin blogipostaus samasta aiheesta, eli sieltäpä hyvinkin nappasin tämän idean omaan postaukseeni :) Stellan blogi on yksi lempiblogejani. Hän kirjoittaa ihan käsittämättömän hyvin, ja valokuvat ovat aina mahtavia.

Siinäpä viimeisimmät…..mukavia lokakuun viimeisiä päiviä sinulle!

Ihana, kamala syksy

Olen ehdottomasti kesäihminen, henkeen ja vereen. Tulisin aivan hyvin toimeen ilman vaihtuvia vuodenaikoja. Kun aikoinaan asuin Floridassa viisi vuotta, muistan joskus harvoin kaivanneeni sitä tunnetta, kun ulos astuessa voi vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa - eteläisessä Floridassa kun melkein ympäri vuoden ulos astuessa lämmön ja kosteusprosentin yhtälö aiheutti sen, että fiilis oli sama kuin saunaan olisi kävellyt. Kontrasti ilmastoidun asunnon ja kosteanlämpimän ulkoilman välillä oli niin iso, että silmä- tai aurinkolasit huurtuivat ulos mennessä, ja autoon piti juosta pikaisesti etteivät juuri suoristetut hiukset muuttuisi hetkessä muodottomaksi sutturaksi. Siltikin, nuo hetkelliset raikkaan ilman kaipaukset olivat vain juuri sitä: hetkittäisiä tunteita, jotka katosivat aina. Loputon kesä oli juuri sitä, mistä olin unelmoinut - ja unelmoin yhä nytkin, kun Suomessa on taas syksy ja raitista ilmaa yli omien tarpeiden!

oct19b.jpg

Syksy on toisaalta Suomessa ollut minulle aina se vuodenaika, jolloin jotenkin maagisesti tuntee olevansa uuden alun kynnyksellä; raikas, viileämpi ilma ja puiden moniväriset lehdet, kesän loppuminen….se saa aikaan jonkinlaisen energiasysäyksen, aivan kuin mikä tahansa olisi mahdollista. Ehkä tämä juontuu kouluajoista ja siitä, kun jännityksellä ja joskus innokkaastikin aloittelimme uutta lukuvuotta? Muistan ne viikot juuri ennen kouluun paluuta, kun toisaalta oli ankeaa kulkea kohti kesäloman loppua, mutta toisaalta myös jännittävää päästä ostamaan uusia kouluvaatteita ja -reppua, ja nähdä luokkatovereita loman jälkeen.

Viime vuosina olen ollut määräaikaisissa työsuhteissa ja perinteiset pitkät kesälomat ovat jääneet pitämättä; tänä vuonna olen ollut vapaalla kesäkuun alkupäivistä asti työttömyyden vuoksi. Ehkäpä tämän ylenpalttisen vapauden vuoksi olenkin nyt, syksyn koittaessa, ollut jotenkin ihan hukassa. Kun ei ole ollut mitään kiintopistettä syksyä ajatellen, niin tänä syksynä en ole oikein kokenut mitään uusien alkujen mahdollisuutta, tai sitä tavanomaista energiasysäystäkään. Päinvastoin; tuntuu, että olen kuluneiden viikkojen aikana jopa menettänyt sen vähän energian, jota olin kesän helteiden aikana ylläpitänyt. Ja kun syksy ei tavanomaisten uusien mahdollisuuksien fiiliksistä huolimatta ole koskaan ollut lempivuodenaikojani, tänä vuonna tuntuu, että olen jo ollut vajoamassa ihan oikeasti masennukseen.

oct19a.jpg

Olen kuitenkin ahkerasti hakenut työpaikkoja; joka päivä lähestulkoon pakkomielteisesti olen monta kertaa surffaillut netissä avoimia paikkoja hakien. Ilokseni voin kertoa, että kyllä sieltä vain aina onkin löytynyt paikkoja, joita hakea - ihan omalta alaltani ja ns. hyvistä yrityksistä. Olen myös kiitettävästi saanut kutsuja haastatteluihin, josta täytyy olla kiitollinen ottaen huomioon hakijoiden ison määrän täällä pääkaupunkiseudulla (sekä myös sen, että en ole enää niitä nuorimpia työnhakijoita). Juuri nyt näyttääkin siltä, että olen saamassa työpaikan - ja samalla syksyyn tuli kertaheitolla uutta energiaa….ja jälleen kerran mahdollisuus uuteen alkuun!

oct19c.jpg

Nyt siis vielä hetken verran vietän vapaaherrattaren eloa kulkien syksyisessä luonnossa nauttien raikkaasta ilmasta. Ihan pian kuitenkin hyppään takaisin uraputkeeni, todella kiitollisena tästä uudesta mahdollisuudestani, ja odotan innolla mitä elämä tuo tullessaan. Loppusyksystä taitaa kuitenkin tulla aika hieno tänä vuonna!

Ensitreffit vankilassa

En ihan taida sopia siihen kategoriaan, jossa oma epätavallinen suhteeni päätyisi tosi-TV-sarjaksi tyyliin Ensitreffit Alttarilla tai Naimakaupalla Alttarille - ja hyvä niin :) En pahemmin tästä romanssistani blogissani yleensä edes kirjoittele, mutta ajattelin, että voisin kuitenkin kertoa millaista on tavata ihminen ensimmäistä kertaa livenä niinkin oudossa paikassa kuin amerikkalaisessa vankilassa.

Eli tasan vuosi sitten tapasin Kalifornia-mieheni ensimmäistä kertaa kasvotusten, olkoonkin, että välissämme oli tutkintavankilan vierailuhuoneen pleksilasi. Olimme kirjoitelleet ja jutelleet puhelimessa säännöllisesti jo melkein kolme vuotta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pystyin matkustamaan rapakon taakse - vietin reilun viikon loman ystävieni luona Floridassa, ja paluumatkalla Suomeen olin ystävättäreni kanssa Los Angelesissa vajaat pari päivää voidakseni poiketa miestä moikkaamassa. Aikataulu ja budjetti olivat tiukilla, muussa tapauksessa olisin mielelläni kyllä kiertänyt LA:n maisemia kauemminkin. Tällä kertaa kuitenkin teimme niin, että ystäväni vuokrasi auton saavuttuamme LAX:iin, ja sitten lähdimme heti tien päälle suuntana pieni kaupunki, jossa vankila sijaitsi - ajelimme sinne kolmisen tuntia, majoituimme mukavaan hotelliin ja kiertelimme kylillä muutaman tunnin ajan kävellen. Olin varannut vankilan vierailuajan vasta kymmeneksi illalla, koska miehellä oli oikeudenkäynti samana päivänä ja halusimme varmistaa, että hän ehtisi takaisin sieltä ennen vierailuani.

Kaliforniassa tutkintavankilassa (county jail) vierailu poikkeaa aika paljon osavaltion vankilassa (state prison) vierailusta. Osavaltion vankiloissa on ensin käytävä läpi hakuprosessi, jossa omat taustasi tutkitaan ennen kuin sinut hyväksytään vangin vierailijalistalle. Itse vierailu osavaltion vankilassa tapahtuu yleisessä vierailutilassa muiden vankien ja vierailijoiden joukossa, vierailun alussa saa halata ja vaihtaa ehkä pikaisen suukon, mutta muu kontakti rajoittuu käsi kädessä istumiseen pöydän vastakkaisilla puolilla. Vierailulle tullessa yleensä kävellään metallinpaljastimen läpi; esim. kaarituelliset rintaliivit on kielletty useimmissa vankiloissa, kuin myös korut, lävistykset jne. Joissain vankiloissa on nykyään myös käytössä samanlainen “huumeskanneri” (ion scanner) kuin meillä lentokentillä, eli laite skannaa mahdolliset huumeet tai huumejäämät kehosta ja vaatteista - joskus virheellisestikin, mutta vierailu on silti heti peruttu jos laite antaa viitettä tähän suuntaan. Vaatetukselle on omat tiukat sääntönsä.

oct13a.jpg

Tutkintavankilat ovat yleensä rennompia näissä asioissa; itse varasin vierailuajan soittamalla edellisenä päivänä, eli mitään varsinaista hakuprosessia ei ollut. Minun piti antaa toki henkilötietoni ja passinumero; he myös kysyivät onko kontollani felony-tason rikoksia. Vankilaan saavuttuani ilmoittauduin tiskillä kera passini; mitään muuta ei sisään saa viedä kuin henkilötodistuksensa. Olin pukeutunut aika konservatiivisesti kaiken varalta, mutta huomasin muita vierailijoita silmäillessäni, että tiukat farkut ja avoimet t-paidat olivat näemmä aivan hyväksyttyjä tässä vankilassa. Ystäväni oli mukanani odottamassa vierailuani; istuimme odotushuoneessa ja suoraan sanoen hirisimme hysteerisinä - en osaa edes kuvata sitä, miten absurdilta tuo tilanne vaikutti ja miten hermostunut olin. Miten ikimaailmassa päädyin tällaiseen tilanteeseen; minä, pikkukaupungin tyttö Pohjois-Suomesta, istumassa Kalifornialaisen tutkintavankilan odotushuoneessa, menossa tapaamaan ihmistä johon olin rakastunut vuosien mittaan kirjeiden ja puhelujen kautta? Vaikka olenkin asunut ulkomailla ja jenkeissäkin, tilanne kuitenkin tuntui käsittämättömältä. Onneksi ystäväni oli mukana tukena, sillä olin melko varma siitä, että hetkenä minä hyvänsä voisin pyörtyä silkasta jännittämisestä!

Kun vartija sitten viimein astui ulos kopistaan, ja kysyi oliko kukaan vierailemassa täällä ensimmäistä kertaa, nostin käteni pystyyn ja saimme parin muun uuden vierailijan kanssa pikaiset ohjeet siitä miten toimia. Vartija huusi vuorotellen kunkin vangin sukunimen ja osaston, ja minun kohdallani osasto oli E - ohjeena oli ensin mennä metallinpaljastimen läpi, ja suunnata ovesta sisään osastoille. Minun osastoni oli kuulemma pisimmän kävelymatkan päässä - lähdin köpöttelemään pitkin ikkunatonta käytävää, joka tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Ohitin seinillä näkyviä isoja kirjaimia aina välillä: A…..B…..C - jokaisen kirjaimen kohdalla oli ovi, josta pääsi tuolle osastolle. Muut vierailijat olivat jo jääneet jälkeen ja menneet omille osastoilleen, joten kävelin yksin pitkin loputonta käytävää, ja tunsin miten polveni tärisivät joka askeleella. Viimein vastaan tuli kirjain E, ja sydän kurkussa työnsin oven auki tietämättä yhtään, mikä siellä olisi vastassa. Kas, uusi käytävä, jonka päässä näkyi toinen ovi. Kun lähestyin ovea, näin että siinä oli ikkuna yläosassa, ja ikkunan takana joku hyppi ylös ja alas heiluttaen käsiään ilmassa. Apua - sehän on hän! En voinut olla nauramatta - tämä todellakin oli nyt tapahtumassa….Kipitin nopeasti käytävän loppuun, astuin ovesta sisään ja samassa olinkin vierailuhuoneessa. Siellä ei ollut ketään muita; oli ehkä neljä tai viisi istumapaikkaa rivissä, vähän kuin loosseja pienillä väliseinillä, ja jokaisessa puhelin seinässä ja lattiaan pultattu penkki johon istua. Valitsin reunimmaisen paikan vasemmalta, ja mies seurasi omalla puolellaan lasia paikalleen. Minun lisäkseni paikalle tuli ainoastaan yksi toinen vierailija, joka istui toiseen päähän huonetta.

phot1.JPG

Miltä se sitten tuntui, nähdä toinen livenä kolmen vuoden yhteydenpidon jälkeen? Outoa kyllä, kaikki hermostuneisuus ja jännitys katosivat heti, kun istuimme alas ja nappasin luurin seinältä. Hetken aikaa vain tuijotimme toisiamme epäuskoisina, kasvot vakavina - sanonta “taking it all in” on ehkä paras tapa kuvata tuota hetkeä…. Siinä se ihminen nyt on, ihka elävänä, alle metrin päässä. Kun alun tuijottelu ja tervehdykset oli hoidettu pois alta, juttu luisti luontevasti ja tauotta koko vierailun ajan. Hän tuntui heti tutulta, ja vaikka valokuvat ja parit video-chatit olivatkin antaneet kuvan siitä, millainen ihminen siellä toisessa päässä on (fyysisesti), niin tokihan minua oli mietityttänyt vastaisiko todellisuus kuitenkaan aivan sitä kuvitelmaa, jonka ihmisestä olin päässäni luonut. Kaukosuhteessa, jossa tutustuu ihmiseen ensin ilman fyysistä kontaktia, on tietysti luonnollista, että ns. tyhjiä aukkoja täyttää itse ja saattaa luoda vähän epärealistisenkin kuvan toisesta. Kun nyt tapasin miehen kasvotusten, hän oli samaan aikaan jotenkin aivan samanlainen kuin olin kuvitellutkin, mutta myös jollain tapaa aivan erilainen. Jos puhutaan fyysisestä vetovoimasta, niin helpotuksekseni huomasin, että kemiaa oli todellakin runsain mitoin - tämä ehkä oli ollut vähän huolena takaraivossa, koska totuushan on, että koskaan ei kuitenkaan voi tietää, miten reagoi ihmiseen kun esim. tapaa nettideitillä ja sokkotreffeillä. Luin joskus pariskunnasta, suomalaisia molemmat, jotka jostain syystä eivät päässeet tapaamaan toisinaan kuin vasta kahden vuoden “nettiseurustelun” jälkeen, koska toinen osapuoli asui työkomennuksella toisella puolen maapalloa. He olivat tuon kahden vuoden aikana rakastuneet ja alkaneet suunnitella yhteistä tulevaisuutta, mutta kun toinen osapuoli palasi Suomeen ja ensimmäinen tapaaminen koitti, se kuuluisa kemia puuttuikin toisen mielestä täysin….ja suhde loppui siihen. Arpapeliähän tällainen kaukosuhteilu voi ollakin. Juttelimme aiheesta mieheni kanssa usein ennen tapaamista; hän ei ole koskaan harrastanut online-deittailua ja kaikki aiemmat parisuhteensa ovat alkaneet ystäväpohjalta tai tuttavien kautta; hän oli kuitenkin tiukasti sitä mieltä, että olisi silkka mahdottomuus etteikö meillä olisi kemiaa. Itse en aivan noin sinisilmäisesti asiaan suhtautunut, mutta kuten sanottu, onneksi hän oli kuitenkin oikeassa!

Vierailun virallinen kesto oli 45 minuuttia, mutta vaikka vartija antoikin valomerkin tuon ajan tullessa täyteen, hän salli meidän kuitenkin vielä jatkaa vierailua 20 minuuttia eli täyden tunnin ajan. Ehkäpä hän oli huomannut passistani, että olin tullut Suomesta saakka. Tuo tunti kului tietysti nopeammin kuin yksikään tunti elämässäni koskaan. Kohta olinkin jo ulkona pimeässä Kalifornian yössä, ja ystäväni kanssa ajelimme hiljaisia teitä pitkin takaisin hotellille minun yrittäessäni kertoa hänelle tuntemuksiani vierailun jälkeen. Miten sitä tunnetta voisi kuvailla? Ensitreffit vankilassa - mielipuolinen tilanne. Kaukosuhde ulkomaalaisen, vankilassa olevan miehen kanssa - ei mitenkään ideaali kuvio, ja monen mielestä varmasti sekopäisen touhua. Mutta, minkäs teet, tässä ollaan. Vuosi ensimmäisestä tapaamisesta kaukosuhde jatkuu, ja seuraavat “treffit” toivon mukaan vuoden 2019 aikana, tällä kertaa osavaltion vankilassa.

Yhteiselo ilman vankilaa alkanee vuoden 2020 loppupuolella, tavalla tai toisella, joko siellä tai täällä, riippuen siitä miten tarina etenee. En kylläkään usko onnellisiin loppuihin täysin sokeasti, ja tiedän että haasteita on edessä vielä, joten päivä kerrallaan mennään….mutta toivon kuitenkin parasta.

Sumussa

Sumuisessa säässä on jotain maagista, erityisesti jos sattuu asumaan veden äärellä.

oct11a.jpg

Eilen ei tosiaan melkein nokkaansa pitemmälle nähnyt täällä saarimaisemissa; aurinko tuntui paistavan jostain kaukaisuudesta ja merelle katsoessa tuli aivan epätodellinen fiilis. Kun kävelin poikki rantaa kohti menevän nurmikentän, minua vastaan tullut nainen huudahtikin: eikö olekin mahtavan näköistä? Ihan kuin maailma olisi kadonnut jonnekin rannan jälkeen!

oct11b.jpg

Itsekin olen elänyt melkoisessa sumussa viime viikot. Edellisessä postauksessani ehdin jo hehkuttaa, miten NYT olin saanut tarpeekseni tästä matalalennosta ja hikiliikunnan puutteesta; että NYT oli taas korkea aika palata salille ja juoksun pariin. Eh…ja kas, tuosta postauksesta taitaa olla jo siitäkin kohta kuukausi aikaa. En tosiaankaan tiedä, miten olen antanut itseni valua tähän pisteeseen. Sinnikkäästi jaksan tehdä kävelylenkkejä ympäri tätä kotisaartani, joskus vain lyhyitäkin….mutta alavire jatkuu, mojo on hukassa. Kai se vain täytyy antaa tämänkin ajanjakson kulua loppuun, ja toivoa, että joku päivä tästä vielä virkoan ja palaan siihen liikunnallisempaan elämääni.