Ensitreffit vankilassa

En ihan taida sopia siihen kategoriaan, jossa oma epätavallinen suhteeni päätyisi tosi-TV-sarjaksi tyyliin Ensitreffit Alttarilla tai Naimakaupalla Alttarille - ja hyvä niin :) En pahemmin tästä romanssistani blogissani yleensä edes kirjoittele, mutta ajattelin, että voisin kuitenkin kertoa millaista on tavata ihminen ensimmäistä kertaa livenä niinkin oudossa paikassa kuin amerikkalaisessa vankilassa.

Eli tasan vuosi sitten tapasin Kalifornia-mieheni ensimmäistä kertaa kasvotusten, olkoonkin, että välissämme oli tutkintavankilan vierailuhuoneen pleksilasi. Olimme kirjoitelleet ja jutelleet puhelimessa säännöllisesti jo melkein kolme vuotta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pystyin matkustamaan rapakon taakse - vietin reilun viikon loman ystävieni luona Floridassa, ja paluumatkalla Suomeen olin ystävättäreni kanssa Los Angelesissa vajaat pari päivää voidakseni poiketa miestä moikkaamassa. Aikataulu ja budjetti olivat tiukilla, muussa tapauksessa olisin mielelläni kyllä kiertänyt LA:n maisemia kauemminkin. Tällä kertaa kuitenkin teimme niin, että ystäväni vuokrasi auton saavuttuamme LAX:iin, ja sitten lähdimme heti tien päälle suuntana pieni kaupunki, jossa vankila sijaitsi - ajelimme sinne kolmisen tuntia, majoituimme mukavaan hotelliin ja kiertelimme kylillä muutaman tunnin ajan kävellen. Olin varannut vankilan vierailuajan vasta kymmeneksi illalla, koska miehellä oli oikeudenkäynti samana päivänä ja halusimme varmistaa, että hän ehtisi takaisin sieltä ennen vierailuani.

Kaliforniassa tutkintavankilassa (county jail) vierailu poikkeaa aika paljon osavaltion vankilassa (state prison) vierailusta. Osavaltion vankiloissa on ensin käytävä läpi hakuprosessi, jossa omat taustasi tutkitaan ennen kuin sinut hyväksytään vangin vierailijalistalle. Itse vierailu osavaltion vankilassa tapahtuu yleisessä vierailutilassa muiden vankien ja vierailijoiden joukossa, vierailun alussa saa halata ja vaihtaa ehkä pikaisen suukon, mutta muu kontakti rajoittuu käsi kädessä istumiseen pöydän vastakkaisilla puolilla. Vierailulle tullessa yleensä kävellään metallinpaljastimen läpi; esim. kaarituelliset rintaliivit on kielletty useimmissa vankiloissa, kuin myös korut, lävistykset jne. Joissain vankiloissa on nykyään myös käytössä samanlainen “huumeskanneri” (ion scanner) kuin meillä lentokentillä, eli laite skannaa mahdolliset huumeet tai huumejäämät kehosta ja vaatteista - joskus virheellisestikin, mutta vierailu on silti heti peruttu jos laite antaa viitettä tähän suuntaan. Vaatetukselle on omat tiukat sääntönsä.

oct13a.jpg

Tutkintavankilat ovat yleensä rennompia näissä asioissa; itse varasin vierailuajan soittamalla edellisenä päivänä, eli mitään varsinaista hakuprosessia ei ollut. Minun piti antaa toki henkilötietoni ja passinumero; he myös kysyivät onko kontollani felony-tason rikoksia. Vankilaan saavuttuani ilmoittauduin tiskillä kera passini; mitään muuta ei sisään saa viedä kuin henkilötodistuksensa. Olin pukeutunut aika konservatiivisesti kaiken varalta, mutta huomasin muita vierailijoita silmäillessäni, että tiukat farkut ja avoimet t-paidat olivat näemmä aivan hyväksyttyjä tässä vankilassa. Ystäväni oli mukanani odottamassa vierailuani; istuimme odotushuoneessa ja suoraan sanoen hirisimme hysteerisinä - en osaa edes kuvata sitä, miten absurdilta tuo tilanne vaikutti ja miten hermostunut olin. Miten ikimaailmassa päädyin tällaiseen tilanteeseen; minä, pikkukaupungin tyttö Pohjois-Suomesta, istumassa Kalifornialaisen tutkintavankilan odotushuoneessa, menossa tapaamaan ihmistä johon olin rakastunut vuosien mittaan kirjeiden ja puhelujen kautta? Vaikka olenkin asunut ulkomailla ja jenkeissäkin, tilanne kuitenkin tuntui käsittämättömältä. Onneksi ystäväni oli mukana tukena, sillä olin melko varma siitä, että hetkenä minä hyvänsä voisin pyörtyä silkasta jännittämisestä!

Kun vartija sitten viimein astui ulos kopistaan, ja kysyi oliko kukaan vierailemassa täällä ensimmäistä kertaa, nostin käteni pystyyn ja saimme parin muun uuden vierailijan kanssa pikaiset ohjeet siitä miten toimia. Vartija huusi vuorotellen kunkin vangin sukunimen ja osaston, ja minun kohdallani osasto oli E - ohjeena oli ensin mennä metallinpaljastimen läpi, ja suunnata ovesta sisään osastoille. Minun osastoni oli kuulemma pisimmän kävelymatkan päässä - lähdin köpöttelemään pitkin ikkunatonta käytävää, joka tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Ohitin seinillä näkyviä isoja kirjaimia aina välillä: A…..B…..C - jokaisen kirjaimen kohdalla oli ovi, josta pääsi tuolle osastolle. Muut vierailijat olivat jo jääneet jälkeen ja menneet omille osastoilleen, joten kävelin yksin pitkin loputonta käytävää, ja tunsin miten polveni tärisivät joka askeleella. Viimein vastaan tuli kirjain E, ja sydän kurkussa työnsin oven auki tietämättä yhtään, mikä siellä olisi vastassa. Kas, uusi käytävä, jonka päässä näkyi toinen ovi. Kun lähestyin ovea, näin että siinä oli ikkuna yläosassa, ja ikkunan takana joku hyppi ylös ja alas heiluttaen käsiään ilmassa. Apua - sehän on hän! En voinut olla nauramatta - tämä todellakin oli nyt tapahtumassa….Kipitin nopeasti käytävän loppuun, astuin ovesta sisään ja samassa olinkin vierailuhuoneessa. Siellä ei ollut ketään muita; oli ehkä neljä tai viisi istumapaikkaa rivissä, vähän kuin loosseja pienillä väliseinillä, ja jokaisessa puhelin seinässä ja lattiaan pultattu penkki johon istua. Valitsin reunimmaisen paikan vasemmalta, ja mies seurasi omalla puolellaan lasia paikalleen. Minun lisäkseni paikalle tuli ainoastaan yksi toinen vierailija, joka istui toiseen päähän huonetta.

phot1.JPG

Miltä se sitten tuntui, nähdä toinen livenä kolmen vuoden yhteydenpidon jälkeen? Outoa kyllä, kaikki hermostuneisuus ja jännitys katosivat heti, kun istuimme alas ja nappasin luurin seinältä. Hetken aikaa vain tuijotimme toisiamme epäuskoisina, kasvot vakavina - sanonta “taking it all in” on ehkä paras tapa kuvata tuota hetkeä…. Siinä se ihminen nyt on, ihka elävänä, alle metrin päässä. Kun alun tuijottelu ja tervehdykset oli hoidettu pois alta, juttu luisti luontevasti ja tauotta koko vierailun ajan. Hän tuntui heti tutulta, ja vaikka valokuvat ja parit video-chatit olivatkin antaneet kuvan siitä, millainen ihminen siellä toisessa päässä on (fyysisesti), niin tokihan minua oli mietityttänyt vastaisiko todellisuus kuitenkaan aivan sitä kuvitelmaa, jonka ihmisestä olin päässäni luonut. Kaukosuhteessa, jossa tutustuu ihmiseen ensin ilman fyysistä kontaktia, on tietysti luonnollista, että ns. tyhjiä aukkoja täyttää itse ja saattaa luoda vähän epärealistisenkin kuvan toisesta. Kun nyt tapasin miehen kasvotusten, hän oli samaan aikaan jotenkin aivan samanlainen kuin olin kuvitellutkin, mutta myös jollain tapaa aivan erilainen. Jos puhutaan fyysisestä vetovoimasta, niin helpotuksekseni huomasin, että kemiaa oli todellakin runsain mitoin - tämä ehkä oli ollut vähän huolena takaraivossa, koska totuushan on, että koskaan ei kuitenkaan voi tietää, miten reagoi ihmiseen kun esim. tapaa nettideitillä ja sokkotreffeillä. Luin joskus pariskunnasta, suomalaisia molemmat, jotka jostain syystä eivät päässeet tapaamaan toisinaan kuin vasta kahden vuoden “nettiseurustelun” jälkeen, koska toinen osapuoli asui työkomennuksella toisella puolen maapalloa. He olivat tuon kahden vuoden aikana rakastuneet ja alkaneet suunnitella yhteistä tulevaisuutta, mutta kun toinen osapuoli palasi Suomeen ja ensimmäinen tapaaminen koitti, se kuuluisa kemia puuttuikin toisen mielestä täysin….ja suhde loppui siihen. Arpapeliähän tällainen kaukosuhteilu voi ollakin. Juttelimme aiheesta mieheni kanssa usein ennen tapaamista; hän ei ole koskaan harrastanut online-deittailua ja kaikki aiemmat parisuhteensa ovat alkaneet ystäväpohjalta tai tuttavien kautta; hän oli kuitenkin tiukasti sitä mieltä, että olisi silkka mahdottomuus etteikö meillä olisi kemiaa. Itse en aivan noin sinisilmäisesti asiaan suhtautunut, mutta kuten sanottu, onneksi hän oli kuitenkin oikeassa!

Vierailun virallinen kesto oli 45 minuuttia, mutta vaikka vartija antoikin valomerkin tuon ajan tullessa täyteen, hän salli meidän kuitenkin vielä jatkaa vierailua 20 minuuttia eli täyden tunnin ajan. Ehkäpä hän oli huomannut passistani, että olin tullut Suomesta saakka. Tuo tunti kului tietysti nopeammin kuin yksikään tunti elämässäni koskaan. Kohta olinkin jo ulkona pimeässä Kalifornian yössä, ja ystäväni kanssa ajelimme hiljaisia teitä pitkin takaisin hotellille minun yrittäessäni kertoa hänelle tuntemuksiani vierailun jälkeen. Miten sitä tunnetta voisi kuvailla? Ensitreffit vankilassa - mielipuolinen tilanne. Kaukosuhde ulkomaalaisen, vankilassa olevan miehen kanssa - ei mitenkään ideaali kuvio, ja monen mielestä varmasti sekopäisen touhua. Mutta, minkäs teet, tässä ollaan. Vuosi ensimmäisestä tapaamisesta kaukosuhde jatkuu, ja seuraavat “treffit” toivon mukaan vuoden 2019 aikana, tällä kertaa osavaltion vankilassa.

Yhteiselo ilman vankilaa alkanee vuoden 2020 loppupuolella, tavalla tai toisella, joko siellä tai täällä, riippuen siitä miten tarina etenee. En kylläkään usko onnellisiin loppuihin täysin sokeasti, ja tiedän että haasteita on edessä vielä, joten päivä kerrallaan mennään….mutta toivon kuitenkin parasta.

Sumussa

Sumuisessa säässä on jotain maagista, erityisesti jos sattuu asumaan veden äärellä.

oct11a.jpg

Eilen ei tosiaan melkein nokkaansa pitemmälle nähnyt täällä saarimaisemissa; aurinko tuntui paistavan jostain kaukaisuudesta ja merelle katsoessa tuli aivan epätodellinen fiilis. Kun kävelin poikki rantaa kohti menevän nurmikentän, minua vastaan tullut nainen huudahtikin: eikö olekin mahtavan näköistä? Ihan kuin maailma olisi kadonnut jonnekin rannan jälkeen!

oct11b.jpg

Itsekin olen elänyt melkoisessa sumussa viime viikot. Edellisessä postauksessani ehdin jo hehkuttaa, miten NYT olin saanut tarpeekseni tästä matalalennosta ja hikiliikunnan puutteesta; että NYT oli taas korkea aika palata salille ja juoksun pariin. Eh…ja kas, tuosta postauksesta taitaa olla jo siitäkin kohta kuukausi aikaa. En tosiaankaan tiedä, miten olen antanut itseni valua tähän pisteeseen. Sinnikkäästi jaksan tehdä kävelylenkkejä ympäri tätä kotisaartani, joskus vain lyhyitäkin….mutta alavire jatkuu, mojo on hukassa. Kai se vain täytyy antaa tämänkin ajanjakson kulua loppuun, ja toivoa, että joku päivä tästä vielä virkoan ja palaan siihen liikunnallisempaan elämääni.















30 kysymystä

Otsikon mukaisesti tartun minäkin tähän viime viikkoina blogeissa liikkuneeseen haasteeseen, eli vastaan näihin satunnaisiin 30 kysymykseen. Jos olet tehnyt saman haasteen, vinkkaa blogistasi kommenteissa - minusta on kiva lukea näitä toisten blogeissa :)

IMG_0502.JPG

Avioliittoja:  Ei avioliittoja. En ole mitenkään tarkoituksella naimisiin menoa karttanut, mutta toisaalta en ole koskaan siitä erityisemmin haaveillutkaan. Elämä on vain mennyt näin.

Kihloissa: Olen tällä hetkellä kihloissa, ja kuten olen blogissani kertonutkin, niin mies on amerikkalainen ja valitettavasti tällä hetkellä vankilassa Kaliforniassa. Ensimmäinen kihlattuni oli mies, jonka kanssa seurustelin vähän päälle parikymppisenä. Päädyin lopettamaan suhteen miehen liiallisen alkoholin käytön vuoksi. Muutama vuosi sitten sain tietää, että hän on kuollut ja alkoholilla oli iso osuus asiaan.

Lapsia: Jälkikasvuakaan ei ole tullut, eikä ole enää tietysti tulossakaan. Tämä on avioliiton kanssa samaa sarjaa: tätä ei vain minulle tapahtunut, mutta en ole koskaan ollutkaan kovin äitimäinen ja/tai halunnut palavasti lapsia. Parempi näin siis!

Lemmikkejä: Minulla on ollut joskus pari kissaa, tällä hetkellä ei ole lemmikkejä.

Leikkauksia: Yksi leikkaus 20 vuotta sitten.

Tatuointeja: Haalistunut musiikkiavain, joka on nivoutunut pieneen siniseen, mustavartiseen ruusuun (olkapäässä) -  sain tämän tatuoinnin läksiäislahjaksi ystäviltäni parikymmentä vuotta sitten muuttaessani Englannista Yhdysvaltoihin. Tatska on tosiaan sen verran haalistunut, ettei siitä saa oikein selvää, että mikä se on. Koomisin kommentti, jonka joku on siitä minulle sanonut: "oi, onpa hieno tatuointi! Onko se delfiini?". Eh, no ei ole delfiini.

Lävistyksiä: Minulla on ollut napalävistys joskus aikoinaan, mutta se ei oikein koskaan parantunut...joten kun se kerran suihkussa ollessani irtosi ja hävisi viemäriin, en laittanut tilanne enää toista korua.

Muuttoja: 40+ muuttoa! Totta se on; olen muuttanut lukemattomia kertoja niin kaupungeista toisiin kuin ulkomaillekin, ja toisinaan saman kaupungin sisällä eri kaupunginosiin ja asuntoihin! Taitaakin olla ennätys, että olen asunut nykyisessä asunnossani tämän vuoden lopussa jopa viisi vuotta!

Ottanut lopputilin: Olen lähtenyt parista työpaikasta pois koeajalla, ja myös vaihtanut työpaikkaa omasta aloitteestani pari kertaa. Toisaalta, pisin työsuhteeni kesti 16 vuotta, ja työvuosia on takana kohta 25 vuotta...joten en näe tässä sinänsä mitään negatiivista. Olen kieltämättä niitä ihmisiä, joilla on tietyt vaatimukset työnantajaa kohtaan, ihan niinkuin työnantajallakin on vaatimukset työntekijää kohtaan, ja minulla on vaikeuksia luopua omista periaatteistani, jos koen työpaikalla vääryyttä ja/tai epäoikeudenmukaista meininkiä.  Ja joo, olen juuri nyt työttömänä, hahah.

Ollut saaressa: Minä asun saaressa! Ja juu, muillakin saarilla on tullut käytyä. Parhaat saarimuistot? Ne varmaan ovat Floridan vuosiltani, kun Florida Keys'in saaret olivat lähellä ja pari kertaa tuli siellä hengattua.

Autosi: Tällä hetkellä minulla ei ole autoa, sitä ei vain tarvitse Helsingissä - tai en ainakaan itse koe että tarvitsisin, kun asun niin lähellä keskustaa ja julkiset toimivat hyvin. Minulla on ollut elämäni aikana neljä autoa: ensimmäinen ysärillä oli Nissan Cherry, sitten jenkeissä ensin Ford Mustang ja sitten sporttinen kaksiovinen Mercedes Benz jota rakastin yli kaiken (olen autohullu)... ja viimeksi Suomessa muutama vuosi sitten työsuhdeautona pieni Peugeot.

 Autoni Floridassa :)

Autoni Floridassa :)

Ollut lentokoneessa: Lukemattomia kertoja. Rakastan lentokenttiä ja lentämistä, voisin lennellä maasta toiseen loputtomasti!

Onko joku itkenyt vuoksesi: En tiedä, toivottavasti ei!

Ollut rakastunut: Oi, kyllä - tähän ikään mennessä muutamankin kerran. 

Ollut ambulanssissa: Kun synnyin pienenä keskosena pikkukaupungissa, jossa ei ollut keskosille vaadittavaa hoitomahdollisuutta, minut vietiin ambulanssilla suurempaan kaupunkiin hoidettavaksi. Jenkeissä asuessani ystäväni joutui soittamaan minulle ambulanssin, kun selkäni venähti niin pahasti etten päässyt seuraavana aamuna lattialta ylös...jalat eivät yksinkertaisesti toimineet, se oli pelottava kokemus.

Luistellut: Ala- ja yläasteella koulun liikuntatunnilla useinkin, ja myös kotioloissa kun isäni teki meille joen jäälle luisteluradan. 

Surffannut: Vain netissä!

Ollut risteilyllä: Toki, tosin viime kerrasta on jo vuosia.

Ajanut moottoripyörällä: Lasketaanko skootteri moottoripyöräksi? Opasaikoina huruuttelin skootterilla; moottoripyörää en ole ajanut itse, mutta kyydissä olen ollut kerran.

 Oppaiden skootterit lähtövalmiina!

Oppaiden skootterit lähtövalmiina!

Ratsastanut hevosella: No, ratsastaminen on ehkä väärä sana - tokaluokkalaisena vanhempani veivät minut ja sisarukseni hevostallille, ja saimme istua kukin vuorollamme hevosen selässä, kun heppaa talutettiin ympyrässä hiekkakentällä. Jiihaa!

Lähes kuollut: En tiedä kuinka lähellä kuolemaa olin syntyessäni keskosena; hätäkaste piti antaa siltä varalta etten selviäisi, ja ambulanssilla siirto isompaan sairaalaan.

Ollut sairaalassa: Yön yli sairaalassa olen ollut kaksi kertaa; kerran Englannissa ja kerran Suomessa, sekä se päiväreissu ensiapuun jenkeissä ambulanssilla.

Suosikkihedelmä: Tykkään ehkä eniten ananaksesta (tuoreena), mutta en voi syödä sitä, koska saan kauheat vatsanväänteet. Seuraavana listalla on banaani, jota syönkin päivittäin.

Aamu vai ilta:  Sekä että - riippuu ihan elämäntilanteesta.

Lempiväri: Sininen, violetti 

Viimeisin puhelu: Eilen illalla kaksi vartin pituista puhelua Kalifornian miehen kanssa (max pituus 15 minuuttia noissa puheluissa)

Viimeisin viesti: Ystävä kyseli Messengerin kautta muutama päivä sitten, että miten työnhaku sujuu ja onko napannut vielä.

Kahvi vai tee: Kahvi! Olen "yrittänyt" oppia juomaan teetä monta kertaa, mutta ei vaan löydy teetä josta pitäisin. 

Kissa vai koira: Kissa ehdottomasti! Ei minulla ole mitään koiriakaan vastaan, mutta olen kissaihminen. Varmasti vielä jossain vaiheessa otankin kissan, kunhan tiedän tässä parin, kolmen vuoden kuluttua minne asetun ja mitä elämä tuo tullessaan. 

Paras vuodenaika: Kesä, kesä, kesä! Ja nimenomaan se heinäkuun helteinen kesäpäivä jolloin lämpöä kestää aamusta iltaan.

Kolmen viikon sabotaasi

Olen mestari itseni sabotoinnissa. Muistan parisen vuotta sitten, kun olin ilmoittautunut Helsinki Midnight Run-juoksuun. Olin juoksennellut säännöllisesti kolme, neljä kuukautta ja onnistunut pääsemään melko hyvään juoksukuntoon. Juoksukisaan oli aikaa vielä pari kuukautta, joten tiesin, että minulla oli vielä hyvää aikaa treenata. Mitä tein? Juokseminen loppui kuin seinään, ja aloin tupakoimaan (olen entinen tupakoija, joka pari kertaa vuodessa saattaa vetää muutamat sauhut). Kun Midnight Run kolkutteli ovelle, minä tyydyin hypistelemään Intersportista hakemaani juoksupaitaa ja jätin kisan väliin. Bravo!

Nyt menneenä kesänä aktivoiduin kiitettävästi liikunnan suhteen, juoksu maistui taas ja salillakin aloin käymään jälleen säännöllisesti. Iloitsin siitä, että jopa PMDD-oireet olivat olemattomat ja fiilis todella hyvä, jee! Peiliin katsoessa oli hyvä tunne; lihakset alkoivat pikkuhiljaa taas näkyä (kroppani reagoi treeniin yllättävänkin nopeasti) ja tuli se tunne, että I can do this! Sitten sain huonoja uutisia; minua ei valittu työpaikkaan, jonka olisin halunnut palavasti. Mitä tein? Sen sijaan, että olisin antanut itseni murehtia noita uutisia pari päivää ja hypännyt niin sanotusti takaisin hevosen selkään….annoin ajan kulua, päivä kerrallaan, sitten viikko, toinen…..sabotoin kesän ja alkusyksyn aikana saavuttamani edistymisen liikunnan suhteen. Lohdutin itseäni luonnollisesti myös irtokarkeilla, leivoksilla (löytö: Lidlin mustikkapiirakka € 1,99 - hah!) ja jopa perunalastuilla, joita en yleensä syö ikinä! Mitä helvettiä?

sept14b.jpg

Inhoan tätä piirrettä itsessäni. Tekeekö kukaan muu näin? Eihän siinä mitään, jos vaikkapa ottaa ihan tietoisesti taukoa liikuntaan, mutta miksi pitää myös sabotoida itseään ikäänkuin rankaisuna ja mättää epäterveellistä moskaa naamaansa. Mitä se auttaa? Vaikutushan on tietenkin täysin päinvastainen; häpeä, oksettava olo, itseinho. Yäk. Tähän päälle omalla kohdallani se, että kun olen tällä hetkellä työttömänä, niin ikävän fiiliksen iskiessä päälle näköjään myös annan sitten vuorokausirytmin heittää häränpyllyä….joka sekin sitten vain lisää (negatiivista) vettä myllyyn.

Jossain vaiheessa sitten -onneksi- yleensä kuitenkin pääsen siihen pisteeseen, että itseinho on sitä luokkaa, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata ruotuun. Tänään on se päivä (thank god!). Mietin eilen illalla, etten halua pilata terveyttäni, en fyysistä enkä psyykkistä, antamalla itseni vaipua epätoivoon ja tekemättömyyden vaisuun olotilaan. Jos tämä työttömyys tästä vielä jatkuukin, on edessä todella pitkä ja synkkä syksy & talvi, jos en tee itselleni sitä hyväksi todettua päivärytmiä: ylös viimeistään kahdeksalta, sähköpostit & muut nettiasiat pois alta aamupalan yhteydessä. Sitten salille tai lenkille, lounaan tekoon, ehkä vielä iltapäivä/iltakävely…ja kenties meditointia, lukemista, jotain mieltä nostattavaa.

sept14a.jpg

Armollisuutta ei myöskään saa unohtaa, ei toki. Olenhan kuitenkin nämä menneet kolme viikkoa raahannut ruhoni ulos useimpina päivinä, ja tehnyt ainakin jonkinmoisen kävelylenkin ulkona luonnossa….joten peli ei vielä ole menetetty. En koskaan ole niin alas vielä vajonnut, että jumittuisin neljän seinän sisälle päiväkausiksi; itselleni maksimi on 1-2 päivää, sitten on pakko päästä raittiiseen ilmaan. Joten…..annan anteeksi itselleni tämän kolmen viikon sabotaasin, ja huomenna maanantaina alkaa taas uusi, reippaampi ajanjakso!

Mukavaa alkavaa viikkoa sinullekin, olipa se sitten reipas tai ei :)

Muistoja New Yorkista

Yksi elämäni parhaista kokemuksista on ehdottomasti ollut ajanjakso, jonka sain asua New Yorkissa. Tuosta puolen vuoden Manhattanilla elämisestä on jo aikaa reippaasti yli 20 vuotta, mutta ihanat muistot säilyvät aina vain. Näin syyskuun 11. päivänä tulee aina väistämättä hiukan haikea olo, sillä vaikka vuoden 2001 terroristi-iskujen aikana asuinkin Floridassa, niin Manhattanilla asuessani kotikulmani olivat juuri World Trade Centerin naapurustossa. Twin Towers, kuten rakennuksia joskus nimitetään, oli myös yleisesti iso osa Manhattanin näkymää - tornit näkyivät kauas, ja joskus jos meinasi suuntavaisto heittää kaupungilla kävellessä, niin ei muuta kuin katse ylös ja tarkistus missä päin tornit näkyivät!

Asuin kämppikseni kanssa South Street Seaport alueella Lower Manhattanilla, ja työpaikkani oli TriBeCassa, joten työmatka taittui noin vartissa jalkaisin. Joka aamu käännyin pieneltä kotikujaltamme Fulton Streetille, joka vei minut miltei suoraan World Trade Centerin juurelle. En usko, että koskaan unohdin aamun työmatkalla katsoa ylös kohti noiden pilvenpiirtäjien kattojen korkeuksia; muistan elävästi sen kiitollisuuden tunteen, että sain ylipäätään kokea tuon kaiken joka päivä. Elämässä on ajoittain hetkiä ja ajanjaksoja, jolloin tajuaa olevansa etuoikeutetussa asemassa - työni ei ollut mitenkään glamouria tuolloin, mutta muistan hyvin usein ajatelleeni, että minun täytyisi painaa mieleeni nuo hetket muistaakseni ne loppuelämäni. Miten huikeaa oli joinain päivinä huomata, että kun taivas oli pilvessä niin World Trade Centerin ylimmät kerrokset eivät edes näkyneet alas kadulle! Tai kun jossain keskikaupungilla sattui katsomaan “alas” downtownin suuntaan Broadwaylla, ja torneihin osuivat ilta-auringon säteet.

Screen Shot 2018-09-11 at 18.11.51.png

Kun syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 Floridan työpaikallani katselimme TV:sta suoraa lähetystä New Yorkista, oli kauhun ja surun tunne sanoinkuvaamaton. Kaikkien menetettyjen ihmishenkien lisäksi oli järkyttävää katsoa, kuinka World Trade Centerin molemmat tornit kirjaimellisesti hävisivät maan tasalle minuuteissa. 17 vuotta myöhemmin muistan kaikki nuo tunteet vielä elävästi - mutta onneksi elämä jatkuu ja newyorkilaiset ovat näyttäneet pitkää nenää terroristeille uusien rakennusten kohottua Manhattanin eteläkärkeen.

Screen Shot 2018-09-11 at 18.12.11.png