Miten meni kohdunpoisto? Osa 1

Tosiaankin tuosta kohdun- ja munasarjojen poistosta on jo ehtinyt kulua yli viisi viikkoa! Miten meni ja missä ollaan juuri nyt toipumisen ja fiilisten suhteen?

Tässäpä tällainen oma “leikkauskertomukseni” HUS:issa alkuun, ja toisessa osassa kerron sitten enemmän toipumisajasta ja - tunnelmista.

Leikkauspäivää edeltävän päivän iltana sain osastolta tekstarin, jossa minua pyydettiin tulemaan paikalle puoli yhdeltätoista alunperin ilmoitetun aamuseitsemän sijaan. Tämä siksi, että en tietenkään ollut ainoa leikkauspotilas tuolle päivälle, ja koska en näemmä ollut myöskään jonon ensimmäinen leikattava, niin oli turha mennä Naistenklinikalle odottelemaan tuntikausiksi omaa vuoroani. Olin tyytyväinen siihen, ettei tarvinnutkaan herätä kukonlaulun aikaan, kun todennäköisesti tulisi nukuttua muutenkin huonosti jännittämisen vuoksi. Ikävää toisaalta se, että keskiyön jälkeen kun ei saanut enää syödä mitään, niin tiesi jo etukäteen olevansa nälissään kun leikkausvuoro ei tulisi olemaan ennen kuin mahdollisesti myöhään aamupäivällä, tai sen jälkeen.

Sairaalaan aamupäivällä saapuessani tein ilmoittautumisen aulan automaatilla; Kela-korttia näyttämällä sain näytölle (ja tulostettua mukaani) ohjeet siitä, minne minun tulisi mennä odottelemaan. Odotustila löytyikin helposti, ja ehkä noin 10 minuutin kuluttua paikalle saapui mukava hoitaja, joka istahti viereeni paperinippu mukanaan. Olin edellisessä kuussa käynyt jo Naistenklinikalla vastaanotolla, jolloin minulle annettiin kotiin mukaan luettavaa ja ohjeita, sekä myös tukisukat, jotka piti jo leikkausaamuna laittaa kotona jalkaan (nämä annetaan nykyään kuulemma iästä ja kunnosta riippumatta jokaiselle veritulppavaaran minimoimiseksi). Nyt, leikkauspäivänä, hoitaja vielä varmisti, että heillä oli kaikki tiedot minusta papereissaan oikein, ja hän myös kertoi lyhyesti mitä seuraavaksi tapahtuisi. Keskustelun päätteeksi lähdimme osastolle, jossa minut ohjattiin heräämöön odottamaan lääkärin käyntiä. Tuossa tilassa oli pari muutakin naista; toinen minun laillani odottamassa leikkausta, ja toinen käsittääkseni tullut juuri päiväkirurgisesta leikkauksesta - hän oli vähän huonovointisen näköinen, ja kantoikin mukanaan oksennuspussia. Me kaikki loikoilimme isoissa nojatuoleissa lämpöpeitot päällämme.

Melkein heti kun olin saanut tuolin asentoonsa ja lämpöpeiton päälleni, tuli lääkäri paikalle ja pyysi minut ulos käytävään juttelemaan. Hän pahoitteli, ettei ollut muuta tilaa saatavilla, mutta eipä tuo nyt minusta mikään ongelma ollut siinä käytävällä pari sanaa vaihtaa. Minulle kerrottiin pikaisesti, että vaikka kyseessä on tänä päivänä aika rutiinileikkaus ja tavallisesti kaikki menee hyvin, on olemassa myös pieni riski komplikaatioihin; hyvin harvoin voi tapahtua myös niin, että leikkauksessa vahingossa osutaan suoleen tai virtsatiehyeisiin/putkiin (?) ja tällaisissa tilanteissa tietysti vaaditaan korjauksia ja toipumisaika pitenee. Lääkäri myös kyseli toiveistani/päätöksestäni hormonikorvaushoitojen suhteen, koska olin pyytänyt myös munasarjojen poistoa. Kerroin, että olin halukas aloittamaan estrogeenihoidon ja haluaisin mieluiten tuon hoidon geelimuodossa. Lekuri oli samaa mieltä ja sanoi kirjoittavansa reseptin. Minulla oli vielä tilaisuus esittää kysymyksiä, mutta niitä ei juuri ollut, koska olin (mielestäni) tutustunut aiheeseen melko hyvin itsekseni. Minulle tultaisiin siis tekemään kohdun- ja munasarjojen poisto laparoskooppisesti, eli tähystämällä. Navan kautta yksi sisäänmeno, ja sitten alavatsalle kolme pientä reikää; kaksi vasemmalle, yksi oikealle puolelle. Yhdestä reiästä viedään sisään kamera, ja muista aukoista sitten suoritetaan itse leikkaus. Kohtu ja munasarjat irrotetaan kiinnityskohdistaan pois ja vedetään alakautta ulos, eli vaginan yläosaan (inhoan sanaa emätin) tehdään aukko tuota “ulosvetoa” varten, ja kun tämä on tehty, ommellaan tuo aukko takaisin kiinni…voila! Joskus sisäelimiin mentäessä saattaa löytyä yllätyksiä, esim. kiinnikkeitä tai jotain muuta, joka havaitaan vasta sisään katsottaessa leikkauspöydällä; minullekin kerrottiin etukäteen, että jos jotain tällaista ilmenisi, niin leikkaustapa voitaisiin joutua vaihtamaan laparoskooppisesta avoleikkaukseksi. Tuolloinhan vatsa avataan niin sanotusti vanhanaikaisesti, ja leikkaushaava on isompi, monta senttiä pitkä, ja parin viikon sairasloman sijaan joutuu olemaan pois töistä neljäkin viikkoa. Itselläni ei ollut sisuksissa kiinnikkeitä, ja vaikka leikkauskertomuksessa mainitaankin “tiukka vagina”, niin synnyttämättömänä naisena kohtuni oli kuitenkin sen verran pieni, että se saatiin vaginan kautta otettua ulos kokonaisena. Jos naisen kohtu on suuri, ja se kuitenkin päätetään ottaa vaginan kautta ulos vaikkei se kokonaisena siitä läpi mahtuisikaan, niin kohtu voidaan pilkkoa pienempiin osiin poiston helpottamiseksi.

Kun olin keskustellut lääkärin kanssa, odottelu jatkui. En enää tarkkaan muista miten kauan tuossa meni, mutta korkeintaan tunti - ja sitten hoitaja lähti viemään minua leikkausosastolle. Pettymyksekseni siellä kuitenkin odotti vain toinen heräämö, ja siellä kökötin varmasti lähemmäs toisen tunnin odottamassa. Tuossa vaiheessa alkoi olla vähän ärtynyt olo nälästä ja janosta johtuen, ja minua ahdisti isosti se, etten päässyt kävelemään ympäriinsä. Tai no, ehkä olisin voinut siinä heräämön pienessä tilassa kävellä edestakaisin, mutten tohtinut sitä tehdä, koska seuraani tuotu toinen leikkausta odottava nainen oli esilääkityksen otettuaan selkeästi vähän valveillaolon ja unitilan välimaastossa…en halunnut häiritä hänen torkkumistaan. Itse en kokenut tarvitsevani esilääkitystä; sitähän on tapana tarjota ennen leikkausta ja tarkoitus lienee auttaa rauhoittumaan, eli kyseessä muistaakseni on joku rauhoittava lääke, olisiko ollut Temesta tässä tapauksessa. Minut oli tätä leikkausta ennen nukutettu elämäni aikana kahdesti, ja kokemuksesta tiesin, että filmi katkeaa niin nopeasti, että minulle oli ihan sama olinko hermostunut vai en, turha siihen benzoja oli ottaa :) Lopulta sitten pari hoitajaa tulikin minua noutamaan, ja heidän kanssaan kävelin leikkaussaliin. Siellä meininki olikin kuin suoraan TV-sarjasta Teho-osasto; kokonainen hoitajien tiimi oli leikkauspöydän ympärillä, ja jokaisella oli oma tehtävänsä, joka tehtäväketju lähti liikkeelle vauhdilla, kun pääsin leikkauspödän ääreen ja pitkäkseni. Yksi laittoi jalkojani oikeaan asentoon, toinen oli oikeaa kättäni “paketoimassa” turvaan, ettei se leikkauksen aikana pääsisi putoamaan kyljen vierestä. Kolmas hoitaja teippaili rintaan ja päähän jotain antureita, neljäs hoitaja luki joistain papereista vielä minulle kertomusta siitä, mitä tässä tehdään ja olinko selvillä kaikesta. Vielä yksi hoitaja laittoi kanyylia vasempaan käteeni - vaihe, jota inhoan eniten leikkauksissa, ja joka luonnollisestikaan ei onnistunut ensiyrittämällä, joten hän joutui tekemään sen kahdesti! Hupaisa hetki oli se, kun jotain puhetta tuli verestä, ja kysyin veriryhmääni - en siis ole koko elämäni aikana tiennyt mikä veriryhmäni on…. ja joku hoitajista tarkisti sen papereita ja kertoi että olen tyyppiä A+…. ja tähän sitten joku hoitajista huudahti “parasta A-ryhmää!” - tämä sai minut nauramaan, sillä se toi mieleen hauskan muiston opiskeluajoilta. Tähän kaikkeen meni aikaa ehkä 15 minuuttia, ja sitten kanyylihoitsu jo kertoikin, että nyt lähtee nukutusainetta suoneen, ja että hän toivottaa minulle kauniita ja leppoisia unia ja positiivisia asioita. Viimeinen muistikuva minulla on se, että vastasin hoitajalle sanoin “kiitos kaikille”, hahah!

Inhoan sitä tunnetta, kun herään nukutuksesta. Aiemmista kerroista jo tiesin, että tulisin olemaan huonovointinen, ja tuossa vaiheessa kun herääminen ainakin omasta mielestäni vielä oli kesken, oli ärsyttävää koko ajan vastailla hoitajan kysymyksiin kivusta. En tiedä, miten usein he oikeasti siinä kipuasteikkoa kävivät kyselemässä, mutta itsestäni tuntui että se oli noin kolmen minuutin välein. Kipuni oli mielestäni luokkaa 4-5 ja kipu tuntui siltä kuin olisi extra-pahat kuukautiskivut, todella ikävä jomotus joka ei meinannut millään helpottaa. No, lisää kipulääkettä suoneen ja kohta taas hoitaja kysymässä tilannetta. Silmät eivät meinanneet pysyä auki, ja kurkkuun sattui ihan järkyttävästi, koska leikkauksen ajan oli ollut hengitysputki sisällä. En olisi halunnut puhua ollenkaan, ja koko suukin oli kuin Sahara, ja tähän eivät pienet vesihörpyt tuoneet mitään helpotusta. Jo tässä vaiheessa piti kertoa hoitajalle, että oli todella oksettava olo, ja kipulääkkeen lisäksi suoneen pistettiin pahoinvointilääkettä…joka ei auttanut yhtään. Kun vähän kuitenkin tuosta aloin piristymään ja tunsin olevani enemmän hereillä, minut kärrättiin osastolle. Kohdunpoisto laparoskooppisesti on päiväkirurginen toimenpide, joten periaatteessa olisin päässyt jo leikkauspäivänä kotiin. Koska kuitenkin asun yksin, eikä minua ollut kukaan tulossa hakemaan sairaalasta eikä leikkauspäivää seuraavaksi yöksi ollut seuraa, niin jäin sairaalaan yhdeksi yöksi. Tämä olikin ihan tervetullut vaihtoehto itselleni, erityisesti kun tuo nukutusaineesta johtuva pahoinvointi jatkui 12 tuntia ja jonka aikana sain ainakin neljä puklauskohtausta. Lisää pahoinvointilääkettä suoneen joka kerta, mutta mistään ei ollut apua. Viimein kello kahden jälkeen yöllä tilanne rauhoittui ja sain jonkinlaisessa unenkaltaisessa horroksessa jotenkin levättyä. Fiilis oli aika ankea, todennäköisesti unenpuutteen vuoksi. Minulla oli huoneessa seurana yksi potilas, jonka sänky oli omani vieressä, verho tietysti välissä. En tiedä miksi, mutta pari kertaa tuon vanhempi rouva vetäisi verhon syrjään ja vain tuijotti minua, haha. Tyynesti vedin verhon takaisin kiinni. Olin iloinen siitä, että toisella puolella ei ollut ketään, olin ikkunan ääressä - ja yön aikana hoitaja avasi ikkunan, jotta mahdollisesti raikas yöilma auttaisi pahoinvointiini.

Leikkaus oli tehty kello yhden maissa iltapäivällä, ja leikkauksen kesto oli muistaakseni noin puolitoista tuntia. Seuraavana aamuna kello kuuden jälkeen hoitaja tuli kyselemään vointia, ja hänen avustamanaan nousin jaloilleni. Vilkaisimme leikkaushaavoja ja hoitsu kurkisti pöksyihin tarkistaakseen, oliko tullut vuotoja; kaikki oli ok. Sitten suuntasimme vessaan, jossa hoitaja poisti virtsakatetrin. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta kun minulla oli katetri, ja jostain syystä olin pelännyt sitä etukäteen. Homma hoitui kuitenkin ilman ongelmia, eikä katetrin poisto sattunut ollenkaan. Veskistä sitten kävelimme ulos käytävälle, jossa hoitaja seurasi miten liikkuminen sujuu. Tuossa vaiheessa minulla ei ollut enää mitään kiputuntemuksia, ja aamun ja aamupäivän aikana kävelinkin käytävää ahkerasti edestakaisin. Hoitajat kehottivat lähtemään liikkeelle heti ja kävelemään niin usein kuin pystyisin; liikkeessä verenkierto paranee ja toipuminen edistyy nopeammin; vatsalihasten liikkeet kävellessä myös ‘hierovat’ suolta, joka edistää suolen toimintaa joka saattaa olla leikkauksen jälkeen pari kolmekin päivää jumissa.

Aamun aikana kävin aamupalalla, ja myöhemmin lounaalla. Sairaalasta pääsee lähtemään siinä vaiheessa, kun ollaan varmistuttu virtsaamisen onnistumisesta. Nauroin hoitajalle, että tämä ns. pakkopissaaminen on kyllä sellainen jännitysmomentti minulle, etten tiennyt miten se tulisi onnistumaan kun sitä erityisesti nyt odotettiin. Minulle annettiin lääkekonjakkia pieni shottilasillinen, ja sitten join litrakaupalla vettä aamupäivän aikana. Kävin vessassa varmaan lähemmäs kymmenen kertaa, ja aina liruuttelin pieniä määriä kerrallaan. Itseni tuntien tiesin kuitenkin, että kroppa tuntui normaalilta, vessakäynnit mukaan lukien…joten kerroin sitten hoitajalle, että juu, virtsaus onnistuu ihan jees. Kello taisi olla yhden maissa iltapäivällä, kun sitten hoitaja otti kanyylin pois kädestä, vetäisi navan peittäneen laastarin pois, ja kertoi että muut leikkaushaavat peittävät laastarit saisi ottaa pois viikon kuluttua, elleivät ne siinä vaiheessa olisi jo itsestään lähteneet suihkujen yhteydessä. Tikit leikkaushaavoissa (sekä ulkoiset että sisäiset) olivat itsestään sulavia ja häviäisivät muutamassa viikossa. Pientä ihmettelyä herätti se, että olin lähdössä julkisen liikenteen turvin kotiin. Eikö minua todellakaan kukaan ollut hakemassa sairaalasta? Enkö nyt kuitenkin ottaisi taksia? No ei, ja en. Kun ei ole perhettä eikä sukulaisia lähimaillakaan, enkä muutamaa paikallista ystäväänikään koe niin läheisiksi että olisin viitsinyt ketään pyytää omaa arkeaan keskeyttämään noin lyhyen matkan takia, niin it is what it is. Hoitajan mukaan taksi olisi ollut parempi vaihtoehto vain siitä syystä, että jos nyt kuitenkin alkaa heikottamaan näin pian leikkauksen jälkeen - mutta minulla oli tiukka taloudellinen tilanne tuossa vaiheessa, enkä halunnut laittaa vähiä rahojani taksiin, kun tiesin että bussi-metroyhdistelmä veisi minut kotiin alle puolessa tunnissa. Olossani ei ollut mitään vikaa, ei heikottanut, ei ollut kipuja, olin valmis lähtöön. Kun hoitaja irrotti ranteistani nimilaput ja oli antanut minulle särkylääke- ja estrogeenireseptit sekä sairaslomalapun mukaan, hän toivotti nopeaa toipumista ja sanoi vielä, ettei kannata hätääntyä jos joinain päivinä tulee takapakkia toipumisen kanssa - tai jos esim. ulostamisen kanssa tulee outoja fiiliksiä, koska suoli usein tykkää huonoa kun mennään sorkkimaan sinne sisäelimiin. Näillä ohjeilla lähdin sitten kotiin.

Seuraavat kaksi viikkoa olin sairaslomalla, ja toipuminen oli välillä nopeaa, muttei täysin ongelmatonta kuitenkaan. Siitä seuraavalla kerralla enemmän, kuin myös nykytilanteesta oman hormonitoiminnan loppumisen jälkeen.