Viikon fiilikset

Toista viikkoa kotosalla - mikä fiilis? Ehkä tässä vähän hullu on, mutta en ole suostunut vielä pahemmin stressaamaan tulevasta. Vuokrarahat on kuitenkin sukanvarressa seuraavan parin kuukauden ajalle, ja jostain syystä jaksan uskoa, että asiat lutviutuvat lopulta juuri niinkuin pitääkin. 

Kesäsää on ollut mielestäni mitä parhain; luonto on vehreänä ja vaikka tänään puhaltelikin melkoisen viileä tuuli, olen nauttinut täysin siemauksin siitä että voin lähteä kelloon katsomatta lenkille lähimetsiin ja -rannoille. Jos valkoposkihanhia ei oteta huomioon (=fear factor), niin ihan parasta on saada olla ulkona luonnon keskellä. Myös kuntosalille olen löytänyt tieni pitkästä aikaa; jopa spinning-pyörän selkään olen itseni roudannut. Sisäpyöräily on edelleen laji, joka saa minut hetkessä hyvälle tuulelle.

Junecoll.jpg

Työpaikkailmoituksia olen toki katsellut joka päivä; elämän realiteettihan nyt kuitenkin on se, että vuokra täytyy maksaa ja syödäkin pitäisi. Nyt kun sukanvarressa olevat pienet säästöni menevät vuokriin, loppuvuodeksi suunniteltu Kalifornia-miehen luona vierailu siirtynee valitettavasti ensi vuoden puolelle....ellen nyt sitten sattuisi löytämään uutta työpaikkaa vielä heinäkuun aikana!

Seuraava postaus pitäisikin varmaan viimein olla tarina tästä oudosta kaukosuhteestani, johan sitä on muutamaan otteeseen tullut suunniteltua! Nythän sitä aikaa on blogiin taas kirjoitella, joten ei enää tekosyitä!

Mukavaa Juhannusta!

Burning woman

Lucy H. Pearce on otsikossa mainitun kirjan takana. Huvittavaa kyllä, en ole mainittua teosta (vielä) lukenut, mutta tänään kirjaa mainostava ja kuvaava kappaleen pätkä palasi mieleeni. En todellakaan tarkoita, että kokisin itseni tuollaiseksi rajoja rikkovaksi, rohkeaksi naiseksi, vaikka sellaiseksi olisi varmasti hyvä pyrkiä - mutta tässä omassa, pienessä maailmassani teen joskus päätöksiä, jotka saattavat tuntua muista kyseenalaisille....ja ehkä tänään tuo Lucyn kirjoittama pätkä ilmestyi mieleeni, koska olen tehnyt taas itselleni ison päätöksen ja se aiheuttaa epävarmuutta tulevasta.

Miksi olen tällainen kuin olen, miksi minulla ei ole sietokykyä tietyille asioille vaan lähden hankalista tilanteista pois, jos koen etten voi tilannetta muuttaa? Itsepäisesti mietin, että sen on oltava hyvä asia...mutta pelottavaahan se on kuitenkin, ja vähän riskaabelia. Viime kirjoituksessa mainitsin, että sain uuden työpaikan - nyt, kuukauden tuossa työssä oltuani, tein päätöksen lähteä koeajalla pois. En pysty olemaan työssä, jossa on vallalla negatiivinen tunnelma ja päivittäinen sanahelinä on pelkkää työnantajan parjausta. Minua ihmetyttää suuresti, miten jotkut ihmiset itse jäävät työhön, joka ilmiselvästi tekee heidät -ja suurella todennäköisyydellä tuon valituksen myötä myös läheiset kollegat- onnettomaksi. Kun tulet uutena ihmisenä taloon, et myöskään (mielestäni) voi heti alkaa määräilemään toisten työskentelytapaa....vaikka myönnettäköön, että ehdin kyllä mainita jatkuvasta negatiivisuudesta ja siitä, miten uskon sen vain kasvattavan huonoa oloa ja lisäävän negatiivisuutta. Loppupeleissä kuitenkin hyvin pian ymmärsin, että tämä paikka nyt vain on tällainen...ja se tarkoitti sitä, ettei se ole minun paikkani. Siispä taas olen ruudussa yksi...ja tulevaisuus on työn suhteen jälleen avoin. Pelottavaa, mutta myös...jännittävää.

Olen arkaillut tämän blogin kanssa jostain oudosta syystä - nämä vaikeudet elämässä joskus lannistavat, ja tulee mieleen, että uskallanko kaikesta henkilökohtaisesta kirjoitellakaan julkisesti. Fakta kuitenkin on, että harva edes tätä blogia lukee - ja jos joku minut tästä tunnistaa jossain vaiheessa, niin so what. Jos haluan olla hiukankaan Burning Woman, niin pelko pois ja rohkeasti tekemään blogista omaani. Life as Zella - it is what it is :)

This is a hymn to the powerful woman. The crazy woman, the mad one, the witch, the hag. The creative woman: the dancer, the poet, the artist. The activist. The sexual woman. The strident woman. The playful trickster. The passionate woman. The wild mother. She who follows her own spirit, who dares to put herself first, who shouts in the face of authority and follows her heart not their god. She who dares to give voice to what is inside her, who shakes things up and burns them down. She who quakes with rage and rolls with laughter, who moans with pleasure and wants more. She for whom every piece of life needs to have the marrow of its bones sucked, who dances naked, and eats with her fingers. She who stamps and says no. She who stands in the doorway and will not let them in. She who opens her legs and dives into her juices with delight. She who dares. She who does what they say cannot be done, must not be done. She who tries and fails. She who does it her way. She who longs to walk topless in the sunshine and dance naked in the moonlight.

It is for her, and all of us, who long to be more like her wherever on the path we may be. We who have sniffed the smoke as she walked past our door one hot summer afternoon and thought, I long to burn, but I mustn’t, I’m too afraid, too old, too young, too busy. I don’t know how. I’d lose my job, my husband would divorce me, my mother would disown me, my friends would laugh.

This is for you, Burning Woman… ARISE!”

20151011_120553_resized.jpg

Onnenpotku

Joskus maailmankaikkeus yllättää positiivisesti ja palauttaa uskon elämään aivan silmänräpäyksessä! Se ikäänkuin vaivihkaa kuiskaa korvaasi: kyllä, teit oikean ratkaisun ja sinusta pidetään huolta. Taakka putoaa harteilta ja voit hengittää taas kevyemmin; kevään kokee selkeämmin raikkaassa -joskin katupölyn täyttämässä-  ilmassa ja aurinko tuntuu paistavan huomattavasti voimakkaammin!  Sydän pakahtuu kiitollisuudesta, olo on huojentunut. 

mar273.jpg

En ole ehtinyt vielä tehdä viimeistä työpäivääni nykyisessä työssäni - mutta löysin jo uuden työpaikan! Olen niin kiitollinen tästä onnenpotkusta, etten osaa edes kuvailla sitä tunteiden skaalaa, jonka olen kuluneella viikolla käynyt läpi uutisen saatuani. Kaiken kukkuraksi kyseessä on amerikkalainen jättiyritys (työpaikka toki täällä Helsingin toimipisteessä), joka on minulle oiva lisäbonus huomioon ottaen ikuisen kaipuuni jenkkeihin, sekä kaukosuhteeni Kalifornia-mieheen; kuka tietää, ehkä tästä työpaikasta voi olla hyötyä myös joskus hamassa tulevaisuudessa, jos USA:n puolella vielä tosissani töitä haen.

Nyt sinnittelen vielä pari viikkoa nykyisessä työssäni, sitten lomailen pari viikkoa ennen uuden työn aloitusta. Matkoja tuskin tuohon pariin viikkoon mahtuu, sillä tarkoitus on pistää kaikki lopputili - ja lomarahat sukanvarteen loppuvuoden Kalifornian reissua varten....mutta saapahan vähän irtiottoa entiseen, ja pienen vapaahetken alkukeväässä ennen työntäyteistä kesää!

Kiitos Maailmankaikkeus! 

Pari sanaa yksinäisyydestä

Tällä viikolla on iltapäivälehdissä ollut teemana yksinäisyys; ollaan herätty huolehtimaan -ainakin näennäisesti- syrjäytyneistä nuorista, sekä vanhusten yksin jäämisestä. Myös muut ikäluokat on mainittu ohimennen, ja tottahan se on ettei yksinäisyys katso ikää. 

Olen itsekin joskus maininnut (edellisissä blogeissani) eläväni melko yksinäistä elämää. Olenko kuitenkaan varsinaisesti yksinäinen? Se yksinäisyys, josta lehdissä puhutaan, on mielestäni sitä, että ihminen haluaisi ympärilleen muita ihmisiä ja seuraa, tukiverkon, juttukavereita...mutta syystä tai toisesta hänellä ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä. Hän on totaalisen yksin maailmassa. Vaikka itsellänikin on joskus tuo totaalisen yksinäisyyden tunne, erityisesti näin juhlapyhinä kun vietän aikaa omassa ylhäisessä seurassani, en silti voi sanoa etteikö minulla olisi ihmisiä joiden puoleen voin hädän tullen kääntyä. Minulla on tässä pääkaupunkiseudulla 3-4 tyttöystävää, joiden kanssa viestittelen sosiaalisen median kautta epätasaisen tasaisin väliajoin. Tapaamaan onnistumme kasvotusten 2-4 kertaa vuodessa. Tässä kohtaa täytyy rehellisyyden nimissä kertoa, että omaa sosiaalisuuttani rajoittaa taloudellinen ahdinko, joten varmasti menoja löytyisi enemmänkin jos voisi hiukan raottaa kukkaronnyörejä. 

lightndark1.jpg

Mitä tulee perheenjäseniin, sukulaisiin ja siihen tukiverkkoon, joka isolla osalla normikansalaisia on; sitä minulla ei ole ollut melkein pariinkymmeneen vuoteen. Kun asuin vielä Pohjois-Suomessa ja äitini oli elossa, meillä oli hyvinkin läheiset suhteen sukulaisiin. Itse muutin ulkomaille paria vuotta ennen äitini kuolemaa, ja kun kahdeksan vuotta myöhemmin palasin Suomeen, tällä kertaa Helsinkiin, sukulaissuhteet olivat hävinneet. Asia on toki vähän monimutkaisempi; meillä oli suvussa noina vuosina useita traumaattisia kuolemantapauksia, ja olen sittemmin lukenut tutkimuksista, jotka kertovat että tällaiset olosuhteet usein hajottavat kokonaisia sukuja, koska yhteydenpito voi olla liian tuskallista. Se tuo esiin nämä traumaattiset muistot yhä uudelleen ja on ikäänkuin helpompi pitää ne etäällä, elää "uutta elämää" uusissa ympyröissä. Voin kyllä allekirjoittaa tämän.

Sanoisin kuitenkin niin, etten koe itseäni yksinäiseksi yleisellä tasolla. Minulla on paljon ystäviä ulkomailla niiltä vuosilta, kun itse asuin muilla mailla - Facebookin ja Skypen kautta pystyn heihin pitämään yhteyttä ja usein pitkänkin tauon jälkeen juttu luistaa aivan kuin eilen olisimme viimeksi nähneet. Siskoni asuu pohjoisessa, ja hän on tietysti tärkeä ihminen elämässäni, vaikkemme hänenkään kanssaan säännöllisesti yhteyttä pidä. Kalifornia-mies on ollut elämässäni kohta kolme ja puoli vuotta, ja hänen kanssaan yhteydenpito on ollut tiivistä ja säännöllistä koko tämän ajan. Työpaikka on minulle ollut myös aina tärkeä henkireikä; olen kuitenkin perusluonteeltani sosiaalinen, joten kun yksityinen elämä on hiljaista sorttia, niin päivittäinen rutiini töissä ja työkavereiden kanssa vietetty aika on kullanarvoista. 

Jos jossain vaiheessa elämääni kokisin, että yksinäisyys alkaa ahdistaa enkä sen kanssa enää pärjää, niin uskon kyllä että pyrkisin löytämään seuraa ja apua. Siksi minusta onkin hienoa, että ainakin ajoittain lehdissä kirjoitetaan tästä aiheesta, ja annetaan yksinäisille ihmisille vinkkejä siitä, miten omasta ahdingosta voi yrittää nousta - taikka miten joku ei-yksinäinen voisi harkita tarjoavansa seuraansa jollekin yksinäisyydestä kärsivälle. Itse olen joskus kokenut hassuna sen, miten harva "tavallista elämää" elävä suomalainen ei muista tai ymmärrä, että meitä yksin eläviäkin on paljon ja se todellakin usein tarkoittaa, että kaikki juhlapyhät ollaan yksin; olen joskus yllättynyt kommenteista, joiden tarkoitus ei varmaankaan ole ollut loukata, mutta jotka kuitenkin tuntuvat tarpeettomilta; "miten kukaan voi olla jouluna yksin?" tai "no miksi ihmeessä et mene jonnekin pääsiäisenä?"  Näissä tilanteissa täytyy vain yrittää itse muistaa, että kommentoijalla ei ole käsitystä muunlaisesta elämästä kuin mitä hän itse on kokenut, ja näin ollen hän ei varmasti tarkoita lausahdustaan ilkeämielisenä, se on vain aitoa ihmetystä.

Mikään tilanne elämässä ei kuitenkaan ole lopullinen, mikäli sen ei halua olevan lopullinen. Toivon, että mediassa kirjoitetut artikkelit yksinäisyydestä saavat yksinäiset hakemaan seuraa niin halutessaan...ja myös ei-yksinäiset ehkä tarjoamaan apuaan vaikkapa vain kahvihetken merkeissä. 

 

Ajatukset tulevassa

Minulla on nykyisessä työpaikassani työpäiviä jäljellä 21. Alkujaankin määräaikaisena alkanut työsuhde loppuu hiukan suunniteltua aikaisemmin omasta pyynnöstäni - ehkä kerron tästä lisää jossain vaiheessa; tällä hetkellä ei kuitenkaan vielä huvita puhua koko aiheesta, niin vaikea on ollut tilanne,  joka sitten kulminoitui tähän päätökseeni. Olen aika nopea päätöksissäni silloin, kun tiedän että asiat eivät ole oikein. Joskus tuntuu, että voisin olla välinpitämättömämpi ja sulkea silmäni tietyiltä asioilta....se tekisi ehkä omasta elämästäkin helpompaa. Luonne ei anna kuitenkaan periksi; kun on ottanut omakseen tietyt arvot, ei niistä luopuminen itselleni ole helppoa, tuskin edes mahdollistakaan. Ja mikäpä se siinä, kun ei tarvitse muista huolehtia kuin itsestään. Tästäkin taas noustaan. Täytyy ajatella niin, että kaikella on tarkoituksensa!

mar271-2.jpg

Se, mikä minua itsessäni näiden muutosten tapahtuessa ärsyttää, on ajatusten karkaaminen tulevaan. Esimerkiksi tällä hetkellä lasken vain aamuja siihen, kun tämä "tilanne" on ohi ja pääsen aloittamaan jotain muuta taas alusta. Tämä ilmenee joka päiväisessä elämässäni siten, että lykkään esim. liikunnan aloittamista ja sitä terveellisempää elämää eteenpäin tyyliin: "sitten kun...". Argh! Yhtä hyvin voisin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa taas vaikka hiljalleen juoksemisen sen sijaan, että suunnittelen aloittavani sen jälkeen, kun työt ovat loppuneet! Tästä ajattelutavastani suivaantuneena nyt onkin tarkoituksena pääsiäispyhien aikana vetää lenkkarit jalkaan, ja lähteä hölkällä aloittamaan tämän kropan liikuttelu. Lupaan ja vannon!

mar274-2.jpg

Onneksi pakkasista huolimatta päivä on jo valoisampi melko pitkään, ja vaikka tälläkin hetkellä on sankka lumisade, niin pakkohan sen kevään on tulla huhtikuun aikana, vai mitä? 

Tätä kirjoittaessani sattui myös Kalifornia-mies soittamaan, ja siinähän on se toinen aihe, joka vie jatkuvasti ajatuksia tulevaisuuteen. Nykyisellään turhautumista luo meille molemmille se, että emme vielä tiedä kuinka pitkän aikaa joudumme odottelemaan hänen vapautumistaan. Parin viikon päästä on vihdoinkin aiheeseen liittyen se viimeinen oikeudenkäynti, ja sitten voimme alkaa suunnitella ainakin tämän vuoden visiittiäni sinne Yhdysvaltain länsirannikolle. Kirjoittelen aiheesta enemmän kun asiat vähän selkiytyvät ja saan tämän blogin niin sanotusti käyntiin :) Sillä välin - Hyvää Pääsiäistä!

mar272-2.jpg