Kolmen viikon sabotaasi

Olen mestari itseni sabotoinnissa. Muistan parisen vuotta sitten, kun olin ilmoittautunut Helsinki Midnight Run-juoksuun. Olin juoksennellut säännöllisesti kolme, neljä kuukautta ja onnistunut pääsemään melko hyvään juoksukuntoon. Juoksukisaan oli aikaa vielä pari kuukautta, joten tiesin, että minulla oli vielä hyvää aikaa treenata. Mitä tein? Juokseminen loppui kuin seinään, ja aloin tupakoimaan (olen entinen tupakoija, joka pari kertaa vuodessa saattaa vetää muutamat sauhut). Kun Midnight Run kolkutteli ovelle, minä tyydyin hypistelemään Intersportista hakemaani juoksupaitaa ja jätin kisan väliin. Bravo!

Nyt menneenä kesänä aktivoiduin kiitettävästi liikunnan suhteen, juoksu maistui taas ja salillakin aloin käymään jälleen säännöllisesti. Iloitsin siitä, että jopa PMDD-oireet olivat olemattomat ja fiilis todella hyvä, jee! Peiliin katsoessa oli hyvä tunne; lihakset alkoivat pikkuhiljaa taas näkyä (kroppani reagoi treeniin yllättävänkin nopeasti) ja tuli se tunne, että I can do this! Sitten sain huonoja uutisia; minua ei valittu työpaikkaan, jonka olisin halunnut palavasti. Mitä tein? Sen sijaan, että olisin antanut itseni murehtia noita uutisia pari päivää ja hypännyt niin sanotusti takaisin hevosen selkään….annoin ajan kulua, päivä kerrallaan, sitten viikko, toinen…..sabotoin kesän ja alkusyksyn aikana saavuttamani edistymisen liikunnan suhteen. Lohdutin itseäni luonnollisesti myös irtokarkeilla, leivoksilla (löytö: Lidlin mustikkapiirakka € 1,99 - hah!) ja jopa perunalastuilla, joita en yleensä syö ikinä! Mitä helvettiä?

sept14b.jpg

Inhoan tätä piirrettä itsessäni. Tekeekö kukaan muu näin? Eihän siinä mitään, jos vaikkapa ottaa ihan tietoisesti taukoa liikuntaan, mutta miksi pitää myös sabotoida itseään ikäänkuin rankaisuna ja mättää epäterveellistä moskaa naamaansa. Mitä se auttaa? Vaikutushan on tietenkin täysin päinvastainen; häpeä, oksettava olo, itseinho. Yäk. Tähän päälle omalla kohdallani se, että kun olen tällä hetkellä työttömänä, niin ikävän fiiliksen iskiessä päälle näköjään myös annan sitten vuorokausirytmin heittää häränpyllyä….joka sekin sitten vain lisää (negatiivista) vettä myllyyn.

Jossain vaiheessa sitten -onneksi- yleensä kuitenkin pääsen siihen pisteeseen, että itseinho on sitä luokkaa, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata ruotuun. Tänään on se päivä (thank god!). Mietin eilen illalla, etten halua pilata terveyttäni, en fyysistä enkä psyykkistä, antamalla itseni vaipua epätoivoon ja tekemättömyyden vaisuun olotilaan. Jos tämä työttömyys tästä vielä jatkuukin, on edessä todella pitkä ja synkkä syksy & talvi, jos en tee itselleni sitä hyväksi todettua päivärytmiä: ylös viimeistään kahdeksalta, sähköpostit & muut nettiasiat pois alta aamupalan yhteydessä. Sitten salille tai lenkille, lounaan tekoon, ehkä vielä iltapäivä/iltakävely…ja kenties meditointia, lukemista, jotain mieltä nostattavaa.

sept14a.jpg

Armollisuutta ei myöskään saa unohtaa, ei toki. Olenhan kuitenkin nämä menneet kolme viikkoa raahannut ruhoni ulos useimpina päivinä, ja tehnyt ainakin jonkinmoisen kävelylenkin ulkona luonnossa….joten peli ei vielä ole menetetty. En koskaan ole niin alas vielä vajonnut, että jumittuisin neljän seinän sisälle päiväkausiksi; itselleni maksimi on 1-2 päivää, sitten on pakko päästä raittiiseen ilmaan. Joten…..annan anteeksi itselleni tämän kolmen viikon sabotaasin, ja huomenna maanantaina alkaa taas uusi, reippaampi ajanjakso!

Mukavaa alkavaa viikkoa sinullekin, olipa se sitten reipas tai ei :)

Muistoja New Yorkista

Yksi elämäni parhaista kokemuksista on ehdottomasti ollut ajanjakso, jonka sain asua New Yorkissa. Tuosta puolen vuoden Manhattanilla elämisestä on jo aikaa reippaasti yli 20 vuotta, mutta ihanat muistot säilyvät aina vain. Näin syyskuun 11. päivänä tulee aina väistämättä hiukan haikea olo, sillä vaikka vuoden 2001 terroristi-iskujen aikana asuinkin Floridassa, niin Manhattanilla asuessani kotikulmani olivat juuri World Trade Centerin naapurustossa. Twin Towers, kuten rakennuksia joskus nimitetään, oli myös yleisesti iso osa Manhattanin näkymää - tornit näkyivät kauas, ja joskus jos meinasi suuntavaisto heittää kaupungilla kävellessä, niin ei muuta kuin katse ylös ja tarkistus missä päin tornit näkyivät!

Asuin kämppikseni kanssa South Street Seaport alueella Lower Manhattanilla, ja työpaikkani oli TriBeCassa, joten työmatka taittui noin vartissa jalkaisin. Joka aamu käännyin pieneltä kotikujaltamme Fulton Streetille, joka vei minut miltei suoraan World Trade Centerin juurelle. En usko, että koskaan unohdin aamun työmatkalla katsoa ylös kohti noiden pilvenpiirtäjien kattojen korkeuksia; muistan elävästi sen kiitollisuuden tunteen, että sain ylipäätään kokea tuon kaiken joka päivä. Elämässä on ajoittain hetkiä ja ajanjaksoja, jolloin tajuaa olevansa etuoikeutetussa asemassa - työni ei ollut mitenkään glamouria tuolloin, mutta muistan hyvin usein ajatelleeni, että minun täytyisi painaa mieleeni nuo hetket muistaakseni ne loppuelämäni. Miten huikeaa oli joinain päivinä huomata, että kun taivas oli pilvessä niin World Trade Centerin ylimmät kerrokset eivät edes näkyneet alas kadulle! Tai kun jossain keskikaupungilla sattui katsomaan “alas” downtownin suuntaan Broadwaylla, ja torneihin osuivat ilta-auringon säteet.

Screen Shot 2018-09-11 at 18.11.51.png

Kun syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 Floridan työpaikallani katselimme TV:sta suoraa lähetystä New Yorkista, oli kauhun ja surun tunne sanoinkuvaamaton. Kaikkien menetettyjen ihmishenkien lisäksi oli järkyttävää katsoa, kuinka World Trade Centerin molemmat tornit kirjaimellisesti hävisivät maan tasalle minuuteissa. 17 vuotta myöhemmin muistan kaikki nuo tunteet vielä elävästi - mutta onneksi elämä jatkuu ja newyorkilaiset ovat näyttäneet pitkää nenää terroristeille uusien rakennusten kohottua Manhattanin eteläkärkeen.

Screen Shot 2018-09-11 at 18.12.11.png



Takki tyhjänä syyskuuhun

Elokuu toi mukanaan kolme työhaastattelua; kahteen paikkaan tuli pakit, kolmannella kerralla jouduin itse kieltäytymään tarjotusta mahdollisuudesta. Isoin pettymys oli se toinen haastattelu, josta kerroinkin aikaisemmassa postauksessani; haastattelu meni mielestäni tosi hyvin, ja ehdin jo innostua (mahdollisesta) ensimmäisestä vakituisesta työpaikasta vuosiin! Sain kuulla kuitenkin, että vaikka valinta oli ollut "tosi lähellä" (olin toinen kahdesta jäljellä olleesta kandidaatista) niin jäin langalle soittelemaan. Minulla on tällaisissa tilanteissa tapana pyytää palautetta, jotta tietäisin, miten voisin jatkossa parantaa mahdollisuuksiani;  minulle kerrottiin, että minun ei tulisi muuttaa mitään - haastattelu oli mennyt kuulemma loistavasti ja sain ns. täydet pisteet....nyt vain kävi niin, että toinen henkilö oli nähtävästi tiimin mielestä sopivampi. Hah, minähän sanoin etten ehkä olisi tarpeeksi cool tuohon firmaan :) Kenties se on jo tämä ikäkin, joka saattaa joskus vaikuttaa jos kyseessä on nuorempi tiimi. 

Laitoin sitten hetimmiten avoimen hakemuksen eräälle matkanjärjestäjälle - kyllä, ajattelin että tämän suuren pettymyksen jälkeen minun pitäisi varmasti vain nyt alkaa hakea työpaikkaa ulkomailta. Koska olen ollut lyhyen aikaa matkaoppaana muutama vuosi sitten ja tykkäsin työstä tosi paljon, niin miksen kokeilisi sitä mahdollisuutta nyt uudelleen! Sainkin kutsun haastatteluun heti - ja sekin meni loistavasti. Itse asiassa minulle olisi tarjoutunut tilaisuus lähteä ulkomaille melkoisen lyhyellä varoitusajalla.....mutta pettymyksekseni sain tietää, että nykyään oppaita ei enää palkata vakituisella työsopimuksella - sopparit tehdään nyt niin, että työpaikka voidaan taata aina yhdeksi kaudeksi kerrallaan. Tällä nimenomaisella matkanjärjestäjällä on lisäksi kesäisin töissä vain pari kokeneempaa opasta parissa kohteessa, joten heti ensi keväänä kauden jälkeen olisin löytänyt itseni jostain päin eteläistä Eurooppaa ilman työtä ja kotia. Metsään meni siis tämäkin; minullahan ei ole Suomessa mitään paikkaa, jonne voisin palata jos antaisin nykyisen vuokra-asuntoni pois. Ei myöskään mitään paikkaa, jonne voisin varastoida pienen omaisuuteni, jos lähtisin väliaikaisesti muualle - sitten jos ja kun joskus Suomesta siis lähden, niin joutunen heittämään/lahjoittamaan ylimääräiset tavarat & vaatteet yksinkertaisesti kierrätykseen tai kaatopaikalle. 

Sep4.jpg

Nämä haastattelut veivät kyllä naisesta mehut! Vaikka joka ikisestä haastattelusta olinkin innoissani ja tiedän, miten mahtavaa on ylipäätään päästä haastateltavien joukkoon, se on kuitenkin yllättävän rankkaa olla lyhyen ajan sisällä skarppina "haastattelumoodissa" monta kertaa perätysten! Ja kun tähän lisätään tuo iso pettymys työpaikasta josta jo ehdin innostua, niin täytyy sanoa että olen tässä nyt noin viikon verran yrittänyt periaatteessa taistella itseni kanssa jo vain päästäkseni sängystä ylös aamulla. Tulos = olen päässyt sängystä ylös lähempänä keskipäivää :) Voitto kai se on sekin, vai mitä? Täytyy muistuttaa itseään siitä, että olen tässä tilanteessa aivan omasta syystäni, ja että tästä noustaan taas jossain vaiheessa. The only way is up, baby!

 

Hakusessa: mielenrauha

Ehkä se on tämä joutenolo, jota on nyt kestänyt parisen kuukautta. Ehkä se on myös tämä tilanne, joka on "avoin" - tällaisina ajanjaksoina tulee väistämättä mieleen, että kenties minun pitäisi NYT tosissaan tutkia, olisiko minulla mahdollisuus taas lähteä Suomesta jonnekin muualle. Ehkä se on myös tämä minun perusluonteeni; olen aina ollut tyyppiä "levottomat jalat ja ikuinen kaukokaipuu", ja tämä oireyhtymä ilmoittelee itsestään tasaisin väliajoin....ja isosti tietenkin juuri nyt, kun mennyt ihanan lämmin kesä on muistuttanut minua siitä, miten mieliala ja energiataso kohdallani kohenevat kesäkuukausiksi....ja koska juuri NYT periaatteessa olisi tilaisuus taas pistää elämä uusiksi. 

Mutta, mutta. Käytännössä? Käytännössä minulla ei ole yhtään säästöjä. Jos saisinkin työpaikan tai -tarjouksen ulkomailta, pystyisin hädintuskin ostamaan lentoliput - mutta sitten määränpäässä odottavat kustannukset, kuten vuokrat ja vuokraennakot..... No can do. Todellisuus siis on se, että ulkomaille töihin lähteminen vaatisi todennäköisesti ensin Suomessa työpaikan kansainvälisessä yrityksessä, ja sitten mahdollisesti taas sitä kautta muutaman vuoden kuluttua muille maille, JOS sellainen tilaisuus sattuisi eteen tulemaan.

Aug23b.jpg

Toinen vaihtoehto, jota olen pohtinut, on Freelancerina aloittelemisen mahdollisuus. Harmi kyllä, minä en ole mikään IT-nero enkä koodari, ja omat bloggaukset ja muut kirjoittelutkin ovat enemmän harrastus kuin Pro-tasolla oleva lahjakkuus. Toisaalta, nyt voisi olla hyvä hetki aloitella ns. harjoittelu! Esim.  Fiverr tarjoaisi mahdollisuuden julkaista oma online-profiili, ja tarjota kiinnostuneille asiakkaille erinäisiä virtuaalisia palveluja. Minulla on kuitenkin 20 vuoden kokemus aika monelta eri teollisuuden alalta juurikin "assari/koordinaattori" -tehtävistä, ja voisin hyvinkin kuvitella itseni tekemään keikkaluonteisesti vaikkapa yleisiä käännöstehtäviä, puhtaaksikirjoitusta, sähköpostien organisointia ja/tai niihin vastaamista, valokuvien muokkaamista....mitä näitä nyt on. Fiverrissa voisi aloitella hissukseen ja pienillä hinnoilla, katsoa onko omille kyvyille kysyntää, luoda ehkä pientä asiakaskuntaa mikäli kiinnostusta löytyy. En kuvittelekaan, että Freelancerina pystyisin itseni elättämään; en ainakaan moneen vuoteen todennäköisesti....mutta jostainhan se on aloitettava, ja mistä sen tietää mihin yksi pieni asia voi johtaa, vai mitä? Monen muun lailla minun haaveeni ammattini suhteen olisi se, että pystyisin tekemään työtäni riippumatta siitä missä olen fyysisesti. 

Olen tietysti aktiivisesti etsimässä töitä myös lokaalisti Helsingistä, ja suureksi ilokseni tähän mennessä lähettämäni hakemukset ovat jo poikineet kaksi haastattelua. Eilen kuulin, etten saanut ensimmäistä paikkaa jota hain; tämä ei kuitenkaan ollut minulle suuri järkytys, sillä joskus haastattelussa tulee itsellekin fiilis, ettei ao. paikka ehkä ole ihan kymppi. Toisesta haastattelusta odottelen vielä uutisia; tämä paikka olisi aika hieno ja mielestäni haastattelu meni hyvin; pieni epäilys kuitenkin jäi tästäkin yrityksestä - ei tosin niin, ettenkö haluaisi työpaikkaa saada...vaan niin, että olenkohan sittenkään tarpeeksi "cool" tuohon joukkoon, haha!  Jos paikan saan, se on vakituinen ja avaisi kyllä minulle uusia mahdollisuuksia tulevaisuudessakin. Saa nähdä!

Tällä hetkellä siis hakusessa se jokin plääni, joka toisi mukanaan hiukan mielenrauhaa. Tämän voisi kai niinkin sanoa, että Zella 50-vee etsii yhä sitä intohimoaan! Miten jotkut ihmiset tietävät nuoresta saakka, mikä se heidän intohimonsa on? Minun intohimoni ovat periaatteessa liikunta, kirjoittelu ja valokuvaus, sekä matkustelu. Revi sitten siitä näin keski-iässä uusi urasuunnitelma :)

Ketogeenisen loppu ja muita ajatuksia

Ei siis ollut ketogeeninen ruokavalio meikäläisen juttu alkuunkaan! Kirjaimellisesti 'alkuunkaan', sillä myönnän auliisti, etten kovin kauaa pystynyt ao. kokeiluani edes jatkamaan. Mainitsinkin tuossa aiemmassa postauksessani, että minulla oli ollut hiukan huono olo yhtenä päivänä; kuvotus ja veltto olo ei oikein missään vaiheessa hävinnyt eli ei puhettakaan, että olisin pystynyt urheilemaan normaalisti. Oma mokani oli se, etten lukenut ao. ruokavaliosta tarpeeksi ennen kuin suinpäin syöksyin sitä kokeilemaan; itselleni tuli huonon olon lisäksi järkyttävää tinnitusta. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin sisäkorva voi reagoida sokeritasapainon heitellessä, ja löysin netistä muidenkin ketogeenisellä olleiden kokemuksia tinnituksesta sivuoireena.

Toinen itselleni ratkaiseva sivuoire oli se, että ketogeeninen ruokavalio saattaa alussa vaikuttaa hormonitasapainoon niinkin voimakkaasti, että kuukautiskierto häiriintyy. Minullahan on ollut koko ikäni hyvin säännöllinen kierto, mutta rankat oireet (sekä fyysiset, että PMDD josta olen kirjoitellut), ja ainoa hyvä asia viime vuosien aikana on ollut se, että vuoto on alkanut niuketa ja joskus jopa lyhentyä iän karttuessa. Mutta mitä tapahtui ketogeenisen aikana? Aloitin ketogeenisen (sattumalta) siinä vaiheessa, kun menkat olivat loppumassa. Parin päivän kuluttua aloin ihmettelemään, mitä on tekeillä kun ne eivät loppuneetkaan! Muutama päivä lisää, ja kuukautiset vain jatkuivat ja tulivat runsaammiksi. WTF? Jälleen netissä surffatessani törmäsin sitten tähänkin sivuoireeseen; joillain naisilla kierto oli heittänyt täysin häränpyllyä ketogeenisen ruokavalion alkuvaiheessa - kuukautiset saattoivat loppua kokonaan, mutta toisilla menkat jatkuivat tauotta 3-6 kuukautta! Kun luin näistä kokemuksista, päätin lopettaa ketoilun ja palata normaaliin ruokavaliooni....en yksinkertaisesti kestä enää mitään ongelmia hormonipuolella, varsinkin kun nämä asiat ovat niin henkilökohtaisia, eikä voi tietää kuinka monta kuukautta kestäisi ennen kuin kroppa tottuisi muutokseen ja (mahdollisesti) alkaisi toimia taas ns. normaalisti. Lopetettuani ketogeenisen ruokavalion kuukautiseni loppuivat kahdessa päivässä. Energiatasot palasivat ja mieliala kohosi, ja pääsin taas juoksemaan ja salille :) Positiivista tässä koko hommassa on tietysti se, että tämä oli hyvä muistutus siitä, että tähän ikään mennessä pitäisi jo tajuta mitä tekee itselleen, haha! Oma ruokavalioni on suhteellisen terveellinen, täytyy vain tsempata ettei tule liikaa ylilyöntejä herkkuhetkien kanssa. Se kai se on meillä useimmilla haasteena, vai mitä?

Sanottakoon tässä vielä se, että uskon täysin ketogeenisen ruokavalion sopivan joillekin - ja onhan tuo rasvapolttoiseen energiankulutukseen siirtyminen niin isoa asia kropalle, että on ihan odotettavissakin, että alussa tulee sivuoireita. En siis mitenkään halua morkata ketoilua, tulipahan vain todettua ettei se ole minun juttuni. Kaikki ei sovi kaikille, näinhän se menee.

aug4collage.jpg

Muuten olenkin sitten nauttinut täysin rinnoin tästä ihanasta kesästä! Olen sataprosenttisesti kesäihminen, ja vaikka ilman ilmastointia sisätiloissa oleminen onkin ajoittain ollut rasittavaa, en suostu valittamaan näistä helteistä! Ehdottomasti parempi kuin viileä ja sateinen kesä! Tämä kesä on myös ensimmäinen kesä neljään vuoteen, kun olen ollut "lomalla" näinkin pitkään; viime vuodet on tullut oltua määräaikaisissa työpaikoissa, ja loma-ajat ovat rajoittuneet viikkoon tai pariin. Nyt olen ollut vapaalla kohta kahdeksan viikkoa, ja vaikka takaraivossa tietysti on koko ajan huoli tulevasta, olen kuitenkin pystynyt nauttimaan tästä ajasta olemalla ulkona ja liikkumalla päivittäin. Huikeaa onkin ollut huomata, että tässä kuussa minulla ei ollut melkein lainkaan PMDD-oireita! Olen itse sitä mieltä, että päivittäinen liikunta ja aurinkoinen sää ovat vaikuttaneet tähän, ja nyt täytyykin syksyn lähestyessä panostaa siihen, että liikuntaputki ei katkea!

Alkavalla viikolla on tiedossa työhaastattelu - aktiivinen työnhaku on siis päällä ja nyt elokuun puolelle siirryttäessä olenkin bongannut enemmän avoimia paikkoja. Peukut pystyyn siis ja toivotaan, että syksy tuo jotain hyvää tullessaan!