Ensitreffit vankilassa

En ihan taida sopia siihen kategoriaan, jossa oma epätavallinen suhteeni päätyisi tosi-TV-sarjaksi tyyliin Ensitreffit Alttarilla tai Naimakaupalla Alttarille - ja hyvä niin :) En pahemmin tästä romanssistani blogissani yleensä edes kirjoittele, mutta ajattelin, että voisin kuitenkin kertoa millaista on tavata ihminen ensimmäistä kertaa livenä niinkin oudossa paikassa kuin amerikkalaisessa vankilassa.

Eli tasan vuosi sitten tapasin Kalifornia-mieheni ensimmäistä kertaa kasvotusten, olkoonkin, että välissämme oli tutkintavankilan vierailuhuoneen pleksilasi. Olimme kirjoitelleet ja jutelleet puhelimessa säännöllisesti jo melkein kolme vuotta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pystyin matkustamaan rapakon taakse - vietin reilun viikon loman ystävieni luona Floridassa, ja paluumatkalla Suomeen olin ystävättäreni kanssa Los Angelesissa vajaat pari päivää voidakseni poiketa miestä moikkaamassa. Aikataulu ja budjetti olivat tiukilla, muussa tapauksessa olisin mielelläni kyllä kiertänyt LA:n maisemia kauemminkin. Tällä kertaa kuitenkin teimme niin, että ystäväni vuokrasi auton saavuttuamme LAX:iin, ja sitten lähdimme heti tien päälle suuntana pieni kaupunki, jossa vankila sijaitsi - ajelimme sinne kolmisen tuntia, majoituimme mukavaan hotelliin ja kiertelimme kylillä muutaman tunnin ajan kävellen. Olin varannut vankilan vierailuajan vasta kymmeneksi illalla, koska miehellä oli oikeudenkäynti samana päivänä ja halusimme varmistaa, että hän ehtisi takaisin sieltä ennen vierailuani.

Kaliforniassa tutkintavankilassa (county jail) vierailu poikkeaa aika paljon osavaltion vankilassa (state prison) vierailusta. Osavaltion vankiloissa on ensin käytävä läpi hakuprosessi, jossa omat taustasi tutkitaan ennen kuin sinut hyväksytään vangin vierailijalistalle. Itse vierailu osavaltion vankilassa tapahtuu yleisessä vierailutilassa muiden vankien ja vierailijoiden joukossa, vierailun alussa saa halata ja vaihtaa ehkä pikaisen suukon, mutta muu kontakti rajoittuu käsi kädessä istumiseen pöydän vastakkaisilla puolilla. Vierailulle tullessa yleensä kävellään metallinpaljastimen läpi; esim. kaarituelliset rintaliivit on kielletty useimmissa vankiloissa, kuin myös korut, lävistykset jne. Joissain vankiloissa on nykyään myös käytössä samanlainen “huumeskanneri” (ion scanner) kuin meillä lentokentillä, eli laite skannaa mahdolliset huumeet tai huumejäämät kehosta ja vaatteista - joskus virheellisestikin, mutta vierailu on silti heti peruttu jos laite antaa viitettä tähän suuntaan. Vaatetukselle on omat tiukat sääntönsä.

oct13a.jpg

Tutkintavankilat ovat yleensä rennompia näissä asioissa; itse varasin vierailuajan soittamalla edellisenä päivänä, eli mitään varsinaista hakuprosessia ei ollut. Minun piti antaa toki henkilötietoni ja passinumero; he myös kysyivät onko kontollani felony-tason rikoksia. Vankilaan saavuttuani ilmoittauduin tiskillä kera passini; mitään muuta ei sisään saa viedä kuin henkilötodistuksensa. Olin pukeutunut aika konservatiivisesti kaiken varalta, mutta huomasin muita vierailijoita silmäillessäni, että tiukat farkut ja avoimet t-paidat olivat näemmä aivan hyväksyttyjä tässä vankilassa. Ystäväni oli mukanani odottamassa vierailuani; istuimme odotushuoneessa ja suoraan sanoen hirisimme hysteerisinä - en osaa edes kuvata sitä, miten absurdilta tuo tilanne vaikutti ja miten hermostunut olin. Miten ikimaailmassa päädyin tällaiseen tilanteeseen; minä, pikkukaupungin tyttö Pohjois-Suomesta, istumassa Kalifornialaisen tutkintavankilan odotushuoneessa, menossa tapaamaan ihmistä johon olin rakastunut vuosien mittaan kirjeiden ja puhelujen kautta? Vaikka olenkin asunut ulkomailla ja jenkeissäkin, tilanne kuitenkin tuntui käsittämättömältä. Onneksi ystäväni oli mukana tukena, sillä olin melko varma siitä, että hetkenä minä hyvänsä voisin pyörtyä silkasta jännittämisestä!

Kun vartija sitten viimein astui ulos kopistaan, ja kysyi oliko kukaan vierailemassa täällä ensimmäistä kertaa, nostin käteni pystyyn ja saimme parin muun uuden vierailijan kanssa pikaiset ohjeet siitä miten toimia. Vartija huusi vuorotellen kunkin vangin sukunimen ja osaston, ja minun kohdallani osasto oli E - ohjeena oli ensin mennä metallinpaljastimen läpi, ja suunnata ovesta sisään osastoille. Minun osastoni oli kuulemma pisimmän kävelymatkan päässä - lähdin köpöttelemään pitkin ikkunatonta käytävää, joka tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Ohitin seinillä näkyviä isoja kirjaimia aina välillä: A…..B…..C - jokaisen kirjaimen kohdalla oli ovi, josta pääsi tuolle osastolle. Muut vierailijat olivat jo jääneet jälkeen ja menneet omille osastoilleen, joten kävelin yksin pitkin loputonta käytävää, ja tunsin miten polveni tärisivät joka askeleella. Viimein vastaan tuli kirjain E, ja sydän kurkussa työnsin oven auki tietämättä yhtään, mikä siellä olisi vastassa. Kas, uusi käytävä, jonka päässä näkyi toinen ovi. Kun lähestyin ovea, näin että siinä oli ikkuna yläosassa, ja ikkunan takana joku hyppi ylös ja alas heiluttaen käsiään ilmassa. Apua - sehän on hän! En voinut olla nauramatta - tämä todellakin oli nyt tapahtumassa….Kipitin nopeasti käytävän loppuun, astuin ovesta sisään ja samassa olinkin vierailuhuoneessa. Siellä ei ollut ketään muita; oli ehkä neljä tai viisi istumapaikkaa rivissä, vähän kuin loosseja pienillä väliseinillä, ja jokaisessa puhelin seinässä ja lattiaan pultattu penkki johon istua. Valitsin reunimmaisen paikan vasemmalta, ja mies seurasi omalla puolellaan lasia paikalleen. Minun lisäkseni paikalle tuli ainoastaan yksi toinen vierailija, joka istui toiseen päähän huonetta.

phot1.JPG

Miltä se sitten tuntui, nähdä toinen livenä kolmen vuoden yhteydenpidon jälkeen? Outoa kyllä, kaikki hermostuneisuus ja jännitys katosivat heti, kun istuimme alas ja nappasin luurin seinältä. Hetken aikaa vain tuijotimme toisiamme epäuskoisina, kasvot vakavina - sanonta “taking it all in” on ehkä paras tapa kuvata tuota hetkeä…. Siinä se ihminen nyt on, ihka elävänä, alle metrin päässä. Kun alun tuijottelu ja tervehdykset oli hoidettu pois alta, juttu luisti luontevasti ja tauotta koko vierailun ajan. Hän tuntui heti tutulta, ja vaikka valokuvat ja parit video-chatit olivatkin antaneet kuvan siitä, millainen ihminen siellä toisessa päässä on (fyysisesti), niin tokihan minua oli mietityttänyt vastaisiko todellisuus kuitenkaan aivan sitä kuvitelmaa, jonka ihmisestä olin päässäni luonut. Kaukosuhteessa, jossa tutustuu ihmiseen ensin ilman fyysistä kontaktia, on tietysti luonnollista, että ns. tyhjiä aukkoja täyttää itse ja saattaa luoda vähän epärealistisenkin kuvan toisesta. Kun nyt tapasin miehen kasvotusten, hän oli samaan aikaan jotenkin aivan samanlainen kuin olin kuvitellutkin, mutta myös jollain tapaa aivan erilainen. Jos puhutaan fyysisestä vetovoimasta, niin helpotuksekseni huomasin, että kemiaa oli todellakin runsain mitoin - tämä ehkä oli ollut vähän huolena takaraivossa, koska totuushan on, että koskaan ei kuitenkaan voi tietää, miten reagoi ihmiseen kun esim. tapaa nettideitillä ja sokkotreffeillä. Luin joskus pariskunnasta, suomalaisia molemmat, jotka jostain syystä eivät päässeet tapaamaan toisinaan kuin vasta kahden vuoden “nettiseurustelun” jälkeen, koska toinen osapuoli asui työkomennuksella toisella puolen maapalloa. He olivat tuon kahden vuoden aikana rakastuneet ja alkaneet suunnitella yhteistä tulevaisuutta, mutta kun toinen osapuoli palasi Suomeen ja ensimmäinen tapaaminen koitti, se kuuluisa kemia puuttuikin toisen mielestä täysin….ja suhde loppui siihen. Arpapeliähän tällainen kaukosuhteilu voi ollakin. Juttelimme aiheesta mieheni kanssa usein ennen tapaamista; hän ei ole koskaan harrastanut online-deittailua ja kaikki aiemmat parisuhteensa ovat alkaneet ystäväpohjalta tai tuttavien kautta; hän oli kuitenkin tiukasti sitä mieltä, että olisi silkka mahdottomuus etteikö meillä olisi kemiaa. Itse en aivan noin sinisilmäisesti asiaan suhtautunut, mutta kuten sanottu, onneksi hän oli kuitenkin oikeassa!

Vierailun virallinen kesto oli 45 minuuttia, mutta vaikka vartija antoikin valomerkin tuon ajan tullessa täyteen, hän salli meidän kuitenkin vielä jatkaa vierailua 20 minuuttia eli täyden tunnin ajan. Ehkäpä hän oli huomannut passistani, että olin tullut Suomesta saakka. Tuo tunti kului tietysti nopeammin kuin yksikään tunti elämässäni koskaan. Kohta olinkin jo ulkona pimeässä Kalifornian yössä, ja ystäväni kanssa ajelimme hiljaisia teitä pitkin takaisin hotellille minun yrittäessäni kertoa hänelle tuntemuksiani vierailun jälkeen. Miten sitä tunnetta voisi kuvailla? Ensitreffit vankilassa - mielipuolinen tilanne. Kaukosuhde ulkomaalaisen, vankilassa olevan miehen kanssa - ei mitenkään ideaali kuvio, ja monen mielestä varmasti sekopäisen touhua. Mutta, minkäs teet, tässä ollaan. Vuosi ensimmäisestä tapaamisesta kaukosuhde jatkuu, ja seuraavat “treffit” toivon mukaan vuoden 2019 aikana, tällä kertaa osavaltion vankilassa.

Yhteiselo ilman vankilaa alkanee vuoden 2020 loppupuolella, tavalla tai toisella, joko siellä tai täällä, riippuen siitä miten tarina etenee. En kylläkään usko onnellisiin loppuihin täysin sokeasti, ja tiedän että haasteita on edessä vielä, joten päivä kerrallaan mennään….mutta toivon kuitenkin parasta.