Pari sanaa yksinäisyydestä

Tällä viikolla on iltapäivälehdissä ollut teemana yksinäisyys; ollaan herätty huolehtimaan -ainakin näennäisesti- syrjäytyneistä nuorista, sekä vanhusten yksin jäämisestä. Myös muut ikäluokat on mainittu ohimennen, ja tottahan se on ettei yksinäisyys katso ikää. 

Olen itsekin joskus maininnut (edellisissä blogeissani) eläväni melko yksinäistä elämää. Olenko kuitenkaan varsinaisesti yksinäinen? Se yksinäisyys, josta lehdissä puhutaan, on mielestäni sitä, että ihminen haluaisi ympärilleen muita ihmisiä ja seuraa, tukiverkon, juttukavereita...mutta syystä tai toisesta hänellä ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä. Hän on totaalisen yksin maailmassa. Vaikka itsellänikin on joskus tuo totaalisen yksinäisyyden tunne, erityisesti näin juhlapyhinä kun vietän aikaa omassa ylhäisessä seurassani, en silti voi sanoa etteikö minulla olisi ihmisiä joiden puoleen voin hädän tullen kääntyä. Minulla on tässä pääkaupunkiseudulla 3-4 tyttöystävää, joiden kanssa viestittelen sosiaalisen median kautta epätasaisen tasaisin väliajoin. Tapaamaan onnistumme kasvotusten 2-4 kertaa vuodessa. Tässä kohtaa täytyy rehellisyyden nimissä kertoa, että omaa sosiaalisuuttani rajoittaa taloudellinen ahdinko, joten varmasti menoja löytyisi enemmänkin jos voisi hiukan raottaa kukkaronnyörejä. 

lightndark1.jpg

Mitä tulee perheenjäseniin, sukulaisiin ja siihen tukiverkkoon, joka isolla osalla normikansalaisia on; sitä minulla ei ole ollut melkein pariinkymmeneen vuoteen. Kun asuin vielä Pohjois-Suomessa ja äitini oli elossa, meillä oli hyvinkin läheiset suhteen sukulaisiin. Itse muutin ulkomaille paria vuotta ennen äitini kuolemaa, ja kun kahdeksan vuotta myöhemmin palasin Suomeen, tällä kertaa Helsinkiin, sukulaissuhteet olivat hävinneet. Asia on toki vähän monimutkaisempi; meillä oli suvussa noina vuosina useita traumaattisia kuolemantapauksia, ja olen sittemmin lukenut tutkimuksista, jotka kertovat että tällaiset olosuhteet usein hajottavat kokonaisia sukuja, koska yhteydenpito voi olla liian tuskallista. Se tuo esiin nämä traumaattiset muistot yhä uudelleen ja on ikäänkuin helpompi pitää ne etäällä, elää "uutta elämää" uusissa ympyröissä. Voin kyllä allekirjoittaa tämän.

Sanoisin kuitenkin niin, etten koe itseäni yksinäiseksi yleisellä tasolla. Minulla on paljon ystäviä ulkomailla niiltä vuosilta, kun itse asuin muilla mailla - Facebookin ja Skypen kautta pystyn heihin pitämään yhteyttä ja usein pitkänkin tauon jälkeen juttu luistaa aivan kuin eilen olisimme viimeksi nähneet. Siskoni asuu pohjoisessa, ja hän on tietysti tärkeä ihminen elämässäni, vaikkemme hänenkään kanssaan säännöllisesti yhteyttä pidä. Kalifornia-mies on ollut elämässäni kohta kolme ja puoli vuotta, ja hänen kanssaan yhteydenpito on ollut tiivistä ja säännöllistä koko tämän ajan. Työpaikka on minulle ollut myös aina tärkeä henkireikä; olen kuitenkin perusluonteeltani sosiaalinen, joten kun yksityinen elämä on hiljaista sorttia, niin päivittäinen rutiini töissä ja työkavereiden kanssa vietetty aika on kullanarvoista. 

Jos jossain vaiheessa elämääni kokisin, että yksinäisyys alkaa ahdistaa enkä sen kanssa enää pärjää, niin uskon kyllä että pyrkisin löytämään seuraa ja apua. Siksi minusta onkin hienoa, että ainakin ajoittain lehdissä kirjoitetaan tästä aiheesta, ja annetaan yksinäisille ihmisille vinkkejä siitä, miten omasta ahdingosta voi yrittää nousta - taikka miten joku ei-yksinäinen voisi harkita tarjoavansa seuraansa jollekin yksinäisyydestä kärsivälle. Itse olen joskus kokenut hassuna sen, miten harva "tavallista elämää" elävä suomalainen ei muista tai ymmärrä, että meitä yksin eläviäkin on paljon ja se todellakin usein tarkoittaa, että kaikki juhlapyhät ollaan yksin; olen joskus yllättynyt kommenteista, joiden tarkoitus ei varmaankaan ole ollut loukata, mutta jotka kuitenkin tuntuvat tarpeettomilta; "miten kukaan voi olla jouluna yksin?" tai "no miksi ihmeessä et mene jonnekin pääsiäisenä?"  Näissä tilanteissa täytyy vain yrittää itse muistaa, että kommentoijalla ei ole käsitystä muunlaisesta elämästä kuin mitä hän itse on kokenut, ja näin ollen hän ei varmasti tarkoita lausahdustaan ilkeämielisenä, se on vain aitoa ihmetystä.

Mikään tilanne elämässä ei kuitenkaan ole lopullinen, mikäli sen ei halua olevan lopullinen. Toivon, että mediassa kirjoitetut artikkelit yksinäisyydestä saavat yksinäiset hakemaan seuraa niin halutessaan...ja myös ei-yksinäiset ehkä tarjoamaan apuaan vaikkapa vain kahvihetken merkeissä.