Kohdunpoisto, osa 2 - toipuminen

Kahdeksan viikon rajapyykki on juuri ohitettu, eli kohdun- ja munasarjojen poistosta on nyt siis pari kuukautta. Tiesitkö, että peräti kahden kuukauden ajan leikkauksen jälkeen veritulppariski on kaksinkertainen? Itselleni tämä oli aivan uutta tietoa, vaikka olinkin muka mielestäni tehnyt riittävästi taustatutkimusta (= googlettanut) kohdunpoistosta ennen omaa leikkaustani. Mutta siis, yksi ensimmäisiä ohjeita sairaalasta lähtiessäni oli se, että nuo ah, niin seksikkäät tukisukat tuli pitää jaloissa yötä päivää leikkauksen jälkeiset 10 päivää! What?! Luonnollisestikin sukat piti välillä pestä, ja se pesu- ja kuivausaika olikin ainoa ‘luvallinen’ tuokio, kun sukkien ei tarvinnut olla jaloissa. Ajoitin tuon pesuhetken itse aina niin, että pesin sukat, ripustin ne kylppärini lämmitetylle seinäritilälle (jep, ei hajuakaan mikä tuon vempaimen virallinen nimi on) kuivumaan….ja lähdin ulos kävelylenkille. Palatessani, tai hyvin pian sen jälkeen, sukat olivatkin taas valmiit käyttöön. Pakko myöntää, että kun tuo 10 päivän sukkapakko oli kulunut, niin olin sekä riemuissani että kauhuissani päästessäni sukkien käytöstä eroon. Riemuissani tietysti siksi, että no…tukisukat. Kauhuissani siksi, että kun aloin ajattelemaankaan mahdollista veritulppaa -jonka riskit kuitenkin ovat kuulemma oikeasti melko pienet, olkoonkin että riski on isompi leikkauksen aikana & jälkeen- niin välittömästi olin tuntevinani vihlontaa pohkeessa tai polven takana, ja mietin, oliko se alkava veritulppa. Lievää vainoharhaisuutta oli ilmassa, myönnetään!

Mutta, otetaanpa nyt pari askelta taaksepäin ja aloitetaan tämä toipumiskertomus aivan siitä hetkestä, kun lähdin Naistenklinikalta kohti kotia. Olin vaihtanut omat vaatteeni päälleni ilman ongelmia sairaalahuoneessani; mainitsen tämän siksi, että minua oli varoiteltu etukäteen siitä, että vatsani olisi todennäköisesti todella turvonnut, pitkäänkin, ja että tämän vuoksi tavanomaiset vaatteet -myös pikkuhousut- olisivat tosi tiukat. Olipa joku varastanut sairaalan isot mammahousut mukaansa, ja toinen käynyt uusimassa alushousuvarastonsa paria kokoa suurempiin turvotuksen vuoksi. Omalle kohdalleni tällaista turvotusta ei sattunut; pikkuhousut ja muut vaatteet sopivat kuten ennenkin eivätkä puristaneet, ja vatsanseutu ei ollut sen turvonneempi kuin ehkä joskus ennen kuukautisia. Sairaalasta lähtiessä ei ollut yhtään kipuja, ehkä vain lievä paineen tunne alavatsalla. Otin bussin Kamppiin, ja Kampista tulin metrolla kotiin viidessä minuutissa. Poikkesin kotimatkalla apteekkiin hakemaan särkylääkkeet; Burana 600, Panadol 1mg ja pari pulloa Estrogel-nimistä estrogen-geeliä. Sairaanhoitaja oli sanonut, että voisin lähteä kävelylenkille vaikka samana päivänä; minut siis leikattiin torstaina iltapäivällä, ja tulin kotiin perjantaina iltapäivällä — noin 24 tuntia leikkauksen jälkeen. En ihan niin reippaana kuitenkaan ollut, että olisin siitä paikasta lähtenyt köpöttelemään ulos… kävin suihkussa, levitin estrogeenigeeliä reiteen ensimmäistä kertaa….ja asetuin sohvalle Netfilixia katsomaan. Sen verran kuitenkin nuo hoitajien kehotukset olla liikkeessä olivat mielessäni, että säännöllisin väliajoin nousin sohvalta, ja käveleskelin asunnossani ympäriinsä. Seuraavana päivänä eli lauantaina kuitenkin aloitin ulkoliikunnan, varovaisesti ja hitaasti tosin; ehkä 20 minuutin verran hiippailin lähikortteleita ja tunnustelin, kestikö kunto. Hyvin tuntui kestävän, ja koko kahden viikon sairasloman ajan kävin joka päivä vähintään yhdellä, mutta useimpina päivinä kahdellakin kävelylenkillä. Kun asuu yksin, eikä seuraa ole yleensä pahemmin kuin töissä, niin meikäläinen tulisi hulluksi jos joutuisi olemaan päivänkin neljän seinän sisällä! Yksi lenkki aamulla ja toinen alkuillasta oli minulle justiinsa sopiva päivärytmi. Vauhti ei todellakaan päätä huimannut, eli en yrittänytkään ns. normaalia kävelyvauhtiani saavuttaa — mutta askeleita tuli about 10 000 per päivä, johon pyrin tavallisestikin Garminin kannustamana. Nyt, kahdeksan viikkoa leikkauksen jälkeen, en edelleenkään ole vielä muuta liikuntaa aloittanut kävelyn ohella, mutta ensi viikolla on tarkoitus palata kuntosalille, ja marraskuun aikana ajattelin kokeilla vanhaa rakkauttani sisäpyöräilyä. Juoksemaan en aio lähteä ainakaan ennen ensi kevättä, tosin en ole vielä päättänyt satavarmasti haluanko enää juosta ollenkaan. Tähän vaikuttaa leikkauksen kasvattama riski laskeumiin, jotka toki muutenkin ovat ikääntyessä juoksijalle aina olemassa oleva riski. Tätä minun täytyy miettiä talven yli ja ehkä käydä konsultoimassa gynekologia aiheesta.

Yksi asia, johon tällainen leikkaus voi vaikuttaa myös, on suolen (tai virtsarakon) toiminta. Vaikka tämä nyt saattaakin olla hiukan TMI, niin kirjoitanpa nyt kuitenkin tästäkin ihan vähäsen siltä varalta, että joku leikkausta odotteleva sattuisi joskus tätä lukemaan. Itselläni on ollut toistakymmentä vuotta ärtyneen suolen oireilua eli IBS, joten se yhdistettynä massiivisiin PMS/PMDD-oireisiin tarkoittaa sitä, että olen tottunut jos minkälaisiin vatsanväänteisiin elämäni aikana. Tuo oma IBS on kuitenkin enemmän ripulipainoitteinen, eli ummetusta on tuskin koskaan. Kun lähdin Naistenklinikalta, niin hoitaja sanoi, ettei kannata säikähtää vaikka vatsa ei toimisi pariin, kolmeen päivään - tämä on kuulemma jokseenkin normaalia leikkauksen jälkeen, koska suoli saattaa tykätä huonoa siitä, että sitä on menty sorkkimaan. Ei sorkkimaan siis suoranaisesti, mutta joutuuhan se kirurgi todennäköisesti siellä sisuksissa leikatessaan muita elimiä hiukan koskettelemaan - ja kun kyseessä on laparoskooppinen leikkaus, niin vatsaontelohan täytetään hiilidioksidikaasulla näkyvyyden parantamiseksi. Tuota kaasua kyllä poistetaan leikkauksen päätteeksi niin paljon kuin mahdollista, mutta väistämättä sitä jää kehoon leikkauksen jälkeenkin. Minulle kerrottiin, että kaasu saattaa poukkoilla sisuksissa parikin viikkoa, ja tämä voi aiheuttaa ilmavaivoja ja väänteitä, ja jopa olkapääpistos on tavanomainen vaiva tässä vaiheessa - liittyy kuulemma jotenkin siihen, että pallea mahdollisesti ärtyy tuosta kaasusta ja tuo kipu sitten heijastuu olkapäähänkin. Oma vatsani otti tilanteen niin, että perjantaina, eli leikkausta seuraavana päivänä, ei tapahtunut mitään. Lauantaiaamuna aamupalan jälkeen tuli tunne, että ahaa, nyt pöntölle - mutta tuo sessio olikin sitten vajaan parin tunnin mittainen, sisältäen kylmää hikeä, kävelyä välillä, kiroilua ja hammasten kiristystä, taisipa pari kyyneltäkin tirahtaa kun oli muka niin dramaattinen ja pelottava kokemus. Eh, eli tiukassa oli joo, ja varmasti aikuiselämäni ensimmäisiä ummetuksia. En ollut varautunut tällaiseen ollenkaan, tokihan olisi ollut fiksua esim. hakea apteekista ennen leikkausta valmiiksi kotiin jotain laksatiivia….mutta, mutta, ei siis käynyt mielessäkään (googlen vika, ha). Siinä sitten paniikissa istut ja mietit, että uskaltaako nyt ponnistaa oikein voimalla vai repiikö sellainen voima mahdollisesti tikit sisuskaluista auki? Ja mikä olisi vaihtoehto; lähtisinkö avohaarakävelyllä apteekkiin ostamaan jotain pikalaksatiivia? Eipä siinä sitten muu auttanut, kuin pistää kaikki peliin ja ponnistaa pontevasti :) Outo oli kokemus ja tuntemukset, mutta nähtävästi kaikki sisuskalut tuosta draamasta sitten selvisivät….ja tuon jälkeen suolen toiminta palautui normaaliksi ja on ollut sitä tähän päivään saakka.

En kuitenkaan selvinnyt sairaslomasta täysin ilman ongelmia. Minulla oli älyttömiä vatsanväänteitä, mutta muistin hoitajan sanat ja yritin olla hätääntymättä, ja koska tähän kipuiluun liittyi myös ilmavaivoja, niin tiesin että ne johtuivat enemmänkin suolesta ja/tai kaasun vaikutuksesta suoleen, kuin itse leikkaushaavoista. Ensimmäisen viikon jälkeen minulle tuli myös yhtenä päivänä ikävä närästyksen tunne lounaan jälkeen, ja sitä seurasi todella voimakas palleakipu, joka säteili selkään ja kas, myös olkapäähän; olkapääpistosta päättelin, että tämä kaikki varmaan johtui taas siitä hemmetin hiilidioksidikaasusta. Pari yötä meni aika masentavissa fiiliksissä; sitä miettii kaikenlaista yön pimeinä tunteina, ja kun kehossa tuntee ihan selvästi kouristuksia niin on vähän vaikea yrittää muistuttaa itseään, että no panic, tämä kuuluu asiaan! Toisella viikolla myöskin huolestuin siitä, että joka kerta kun yritin lopettaa Buranan ja Panadolin ottamisen (niitä oli määrätty otettavaksi kolmesti vuorokaudessa), niin minulle alkoi nousta kuume. Testasin tätä pariin otteeseen ja heti lähti lämpö nousemaan, kun edellisestä lääkkeen otosta oli 12 tuntia. Soittelin siis pari kertaa Naistenklinikalle, josta rauhoiteltiin sanomalla, että koska lääkkeillä lämpö kuitenkin heti laski, eikä noussut muutenkaan yli 38 asteen (korkeimmillaan se oli 37,9), niin kannattaisi vain jatkaa vielä lääkkeiden syöntiä. Kuulemma tällainen kuumeilu saattaa joillakin olla kehon reaktio leikkaukseen, eikä sinänsä vakavan tulehduksen merkki. Itseäni tilanne kuitenkin jossain määrin huoletti; halusin varmistua siitä ettei oikeasti nyt joku tulehdus tai vuoto jossain sisuksissa jylläisi. Naistenklinikalta sanottiin, että jos kuume alkaa olla korkealla ilman lääkkeitäkin, niin sitten voisin mennä sinne päivystykseen (he eivät tee jälkitarkastuksia ellei tule vakavia ongelmia toipumisajalla). Päätinkin sitten varata työpaikkani terveydenhuollon kautta ajan lääkärille ihan oman mielenrauhani vuoksi, ja Terveystalolla minut pistettiin päivystysverikokeisiin, eli saimme tulokset heti odotellessa - ja lääkäri teki sisätutkimuksen varmistaakseen, ettei mikään vaginan pohjassa ollut auennut, ettei siellä ollut märkää tms. Kaikki oli kunnossa; tulehdusarvo oli vähän koholla, mutta vain sen verran, että lääkärin mielestä se johtui vielä leikkauksen jälkimainingeista. Tämä helpotti, ja jatkoin sitten vielä muutaman päivän särkylääkkeiden napsimista. Kun kahden viikon sairasloman jälkeen palasin töihin, jätin samalla lääkkeet pois, eikä kuumeilua ei enää tullut. Hurraa!

Miten sitten se tunnepuoli? Minultahan poistettiin omasta toivomuksestani myös munasarjat; edellisessä postauksessani kerroinkin, että halusin tämän koska PMDD , ja koska minulla oli jo orastavia vaihdevuosioireitakin, eli menopaussi oli ihan kulman takana. Munasarjojen poistohan lopetti heti oman hormonitoimintani, ja periaatteessa tässä tilanteessa sitten alkaa viimeistäänkin ns. kirurgisesti aiheutetut vaihdevuodet (nuoremmille leikkauspotilaille) elleivät ne jo muuten ole alkaneet. Kuten mainitsinkin, niin itse aloitin heti estrogeenin käytön geelin muodossa - yleisestihän kai käytetään estrogeenia ja keltarauhashormonia vaihdevuosien hormonikorvaushoitona naisille, joilla on vielä kohtu…mutta kun kohtua ei ole, riittää tuo estrogeeni. Ja kyllähän minun on pakko myöntää, että elämäni on tämän kuluneen kahden kuukauden aikana jo muuttunut. En väitä, että kuin taikaiskusta elämä olisi yhtäkkiä aivan fantastista, ei todellakaan; samat arjen haasteet ja välillä murheetkin ovat menossa mukana….mutta jokin perustavaa laatua oleva heilahdus on mielialoissa tapahtunut. Minulla ei ole enää sellaista musertavaa, kaiken kattavaa surun ja epätoivon fiilistä, joka on ollut miltei jatkuvana seuralaisena lähes koko elämäni ajan siitä saakka, kun hormonitoiminta alkoi vaikuttaa. En oikein ehkä osaa tätä pukea sanoiksikaan; esimerkkinä voisin kertoa vaikka sen, kuinka aikaisemmin vaikkapa töissä jonkun todella stressaavan tilanteen tullessa päälle saatoin tuntea vastustamatonta halua vain juosta ulos — rintaa painoi valtava ahdistus ja väkisin tuli kyyneleet silmiin, aivan sellainen kestämätön, sietämätön olo. Joskus tuohon ei tarvinnut edes mitään varsinaista tilannetta; saatoin televisiota katsoessani, out of the blue, kokea itseni varoittamatta totaalisen surulliseksi ja mietin, ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa. Halusin kuolla. Olin myös pelottavan aggressiivinen joidenkin asioiden suhteen; saatoin saada päähäni jotain, joka ei ollut mitenkään sellainen päätös jonka normaali-minä tekisi pikaisesti….mutta minulle tuli vain pakottava tarve tehdä joku tuollainen (huonokin) päätös heti. Sitä ikäänkuin etsi jotain vapautusta (‘release’) omaan hankalaan oloonsa, mutta sitten jälkikäteen kun katsoi tekemäänsä asiaa tai päätöstä, siis siinä vaiheessa kun kuukautiskierron parempi vaihe oli päällä, niin aivan niskakarvat nousivat pystyyn kun huomasin järkytyksekseni, että olin tuosta asiasta nyt aivan eri mieltä, näin sen ihan eri näkökulmasta.

Olen edelleenkin sama temperamenttinen ja joskus ehkä liian suorapuheinen ihminen, mutta minulla ei ole ollut viime viikkojen aikana yhtään itkukohtausta.…en ole tuntenut sitä koko sielua ahdistavaa ahdinkoa ja tunnetta, että en kestä tätä elämää. Olen jotenkin paljon rauhallisempi, ja samalla epäilen, että voiko tämä olla tottakaan? Onko tämä jokin välivaihe ja kohta saan jostain syystä jonkun slaagin tai masennun täysin? Who knows, katsotaan mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Nyt on kuitenkin aika toiveikas olo! Pakko tietysti myös hehkuttaa sitä, että kuukautisia ei enää ole, jeee - vuodot jäivät Naistenklinikalle ja tampaxit lensivät roskiin pari viikkoa sitten. Piti jemmata niitä kuitenkin vähän aikaa, sillä totta puhuen joka kerta vessaan mennessä yhä uskoin, että kyllä sieltä kohta jotain punaista lirahtaa. No ei lirahtanut! Paino tippui leikkauksen jälkeen 2,5 kiloa ilman mitään laihduttamisia; kohtuni oli melko pieni, joten siitä ei voi olla kyse - mutta luulen tuon olevan ehkä etupäässä nesteiden häviämistä. Minulla liittyi kuukautiskiertoon vahvasti myös turpoaminen, eikä ollut laisinkaan epätavallista että paino heitteli 2-4 kiloa kierron aikana. Nyt ei ole kiertoa, joten ei ole turvotustakaan! Vielä kun tässä pääsee takaisin liikunnan makuun niin avot, ensi kesään mennessä ollaan timmissä kunnossa (hah, taas on suunnitelmat joo). En ole tässä viime kuukausien aikana tuonne Workouts-osioon mitään ylös kirjannutkaan, vaikka kävelylenkkejä olen tehnyt uskollisesti…mutta eiköhän tuokin kalenteri ala tässä taas pikkuhiljaa täyttyä, kun vauhtiin pääsen.

Ja entäs se libido? Pakko vielä siitä mainita, sillä itseäni kyllä oikeasti huoletti se, että mitäs jos munasarjat vievät mennessään myös seksihalut? Vaikka olenkin kaukosuhteessa ja siten ei varsinaista seksiä miehen kanssa juuri nyt pysty harrastamaan, niin olenhan tällainen “viriili nuori nainen” ja itsetyydytys on ollut arjessa mukana auttamassa jaksamaan :) Helpotuksekseni -ja tyydytyksekseni, heh- voin kertoa, että kaipa tuo estrogeenigeeli tekee tehtävänsä siinäkin mielessä, että halut ja orgasmit ovat tallella. Huh helpotusta! Ai niin, ja kuumat aallot myös jäivät elämään ennen leikkausta.

Tästä tuli nyt melkoinen megapostaus - kiitos jos jaksoit koko pätkän lukea! Halusin jakaa mahdollisimman paljon tästä omasta kokemuksestani siltä varalta, että se mahdollisesti voisi joskus jotain toistakin auttaa, mikäli googlen kautta tälle sivulle joskus tiesi käy.